Äkkiä valoa on liikaa

Kaupunki herää joutuin. Aurinko molskahtaa katonharjan takaa ennen kuin pannukahvi ehtii huokaista. Jäiset pihlajanoksat kilistävät toisiinsa. Pulu nuokkuu aamupuolen mökin antennilla ja varjossa tintti toivottaa hyväähuomenta, hyväähuomenta.

Takerrun väistyvän vuodenajan tasaisuuteen, jarrutan ajatusta mehevästä arabialaisesta kesäpaahteesta ja jään keskelle: Onneksi kylmä pysyy maassa vielä pitkään, vaikka vuodenaika liukuu kohti paljaampaa.

Valo survoutuu ikkunasta pitkäksi kiilaksi läpi talon. Idässä keltaista, lännessä sinistä, eikä mitään siltä väliltä.

Lattiapintojen leluton viileys. Kissan uninen hengitys. Kellon laiska tikitys. Unohtuneet huopatossut. Jäähtynyt kahvi. Kirjan sivun kahahdus. Ja valo kääntää vain lisää volyymiä.           

Vedän vielä hetkeksi ylleni taivaan ja maan toisiinsa sulauttavan lumituprakan, mykerryn lumitoppaisen kuusen juurelle huuruamaan.