tiistai 26. elokuuta 2014

Juoksu



Käsissäni on uusi lehti,
jota ei äkkiseltään lahjaksi uskoisi. 

Tumman udun roikottamat
suuret kysymysmerkit 
pakkautuva palleaan. 
Missä olen. Unohtanut.
Istun sairas lapsi kainalossa.
Olemme yhteyksissä, 
löytäneet toistemme tykö.

Turkoosi sänkypeitto kirkastaa keittiön lattian.
Niin paljon hyvää on kuultu.
Ystävä vastaa puhelimeen.
Rakas jakaa hetken.
Asioilla on tapana järjestyä.
Entinen hyvä ei järky, tulee vähän uutta.
Tuntematon kuiskii viekottelevasti.

Tänäänkin on kaikki hyvin, joudun hokemaan, muistaakseni.
Saada olla itse joskus pieni.
Muistaa tyyniä ja rauhoja.
Ryhtyä kirjoittamaan.
Antaa olla.
Anteeksi.

Huolella talven varalle poimitut viinipullot
syrjäytän.
Paikallishuuhtelen harvinaislaatuisen hetken,
aidon vitutuksen,
Tapion kanssa,

juoksen 

metsään enkä aio tulla ikinä takaisin. 





Paitsi heti kun makuuhuoneesta kuuluu hennosti
äiti, pidä kädestä.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Elonmerkkejä metsämessusta




Sunnuntaiaamuni messuaa metsässä suopursun läikehdinnässä ja jostain kaikelehtivana savuna. Kävelen maan ja taivaan välisessä vetisyydessä, kuin kaksi karhunsammaleista pesusientä hipsisi ulkoilevaa ihoa. 

Suopursusta muistan äidinäitin, joka sekä eli suon laidassa että kuoli samannimisessa hoitokodissa. Paikka oli vähemmän vetovoimainen ja mummu niin virttynyt. Samassa helminauhassa kuullamme myös me, äidit ja tyttäret. Kaisa, Helmi, Anja, Minna, Vanni... Onko minunkin lähitulevani lähihoitajuudessa? Kävelen entistä suuremman ymmärryksen ja yhteenkuuluvuuden vallassa.

Olen laukannut toteutumattomien huolien poluilla, ennakkoon. Turhaan. Kaikki on tänään niin hyvin. Ihminen on ajallaan saava. Olen kuullut kutsuttavan luovaksi energiaksi sitä, kun haluaa poiketa seestä sisäisestä turvasta sinne, missä tarvitaan arkea enemmän rohkeutta ja mikä on suorastaan tuntematonta. Tätä ajatusta vasten omat ulottelut tämänhetkisistä elämisen raameista tuntuvat järjellisiltä, perustelluilta. 

Elonmerkkejä: Vimma kirjoittaa, maalata, lukea, kuunnella musiikkia, tanssia. Unelmamökin mielikuvitusremontointi ja entisen eloonherättäminen. Hirsiseinät ja kirjojen sivut. Oma kirjoituspöytä. Järjestelmällinen suunnistaminen kohti unelmia. Eikä universumissa ole edes aikaa. Tässä ollaan. Siihen ällityttävään tosiasiaan havahtuminen - yhtenään - millainen yhteys minulla on lasteni kanssa. Nyt. Näinkö kauniita ovat hedelmäiset. Elämä 5- ja 9-vuotiaan kanssa on parasta aikaa. Kaikkea runsasta hyvää ei pysty sanallistamaan. On vain hengitys, tuuli, levollisuus.

Kahden päivän tanssirupeama energisoi, toivottaa minut kehossani terveeksi ja arvokkaaksi. Metsämessu energisoi. Terve, metsä! Ja kiitos.

  







sunnuntai 3. elokuuta 2014

Kesäonnen pakahus



Kuvakaan ei kerro meneillään olevan ajan aikaan saamasta pakahduksesta. Miten täydellisiä päiviä. Kuinka ne jättäisivätkään erottumatta, ellei välissä sijaitsisi aurinkorasvanroiskeista raivoa, tylsyyttä, tympääntymistä, turhautumista. Täyteläisimmät päivät ovat läsnäolosta pulleita, läheisten ja omien tunteiden kuuntelemisesta, sanoitta pyydetystä ja sanoitta saadusta sylistä, aamuin illoin ääneen luetusta, onnistuneista yrityksistä osata välillä olla se ihminen joka on, elämän pakottomuudesta, runsaan hyvän jakamisesta.


Kuva A. Mäkinen.





Hellepäivän varjossa mitään tekemättä köllötellen, rajattomasta leikistä kylläisten lasten kasuamisen äänet, kissojen raukea oleminen, tärkeät katseiden vaihdot, molempiin suuntiin kasvava empatia, ääneen sanottu kiitollisuus, hyväksyvä rajallisuus, aikeet ja aiottomuudet. Itsepäisyydestä hellittämisen synnyttämä vapaus. Kaikki jo tehty, ajoissa, tuulettuvan pyykin tuoksu, vahingossa leivottu marjapiirakka, ravittu ruumis ja ravitumpi mieli, onnesta juossut kilometrit, kauan nukutut aamut, pitkät viipyvät aamut...

Vaikka maailma kiehuu, meillä on tässä nämä kallisarvoiset päivät toistemme kanssa. Kaikki se, mitä on, eikä mitään puutu.








lauantai 2. elokuuta 2014

Kesän vedet


Onko se syksyn merkki, että ruumis pyytää ronskia ravintoa. Hajustun karjalanpaistin höyryissä kolme tuntia enkä raski lähteä. On ollut hyytävää, helteistä, myrskyä ja suloutta. Jos olisin puu, tiivistäisin tuntoni pähkinäksi. Se olisi hieman hullu, mutta maukas, viininlehden varjossa kasvanut.  


Mitä muistoista muistaa, ketkä jäävät pesimään ytimeeni, mikä kasvattaa minuun uutta. Olen hyökynyt, liplatellut, seissyt vedet silmissä. Kerännyt vasuuni pulukankukkia samalla taivasta peilaten.



Hapekasta, virvoittavaa, näkönsä näyttävää. Liottelen sanoja vedessä, joka on ilmaa kuohkeampaa. Haudutan, hämmennän, kypsytän kolme valovuotta, nautittavaksemme leikin kera, heiluvin varpain.

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Runo päihdyttää


Jo toisena festivaalipäivänä runo tuntuu jäsenissä ja taivas pilveilee. Vaikka on solahtamassa tiettyihin ihan itse ja ennakolta valitsemiinsa railoihin, ei voi tietää, mitä Kajaanin runoviikolla tapahtuu. Kun on auki sattumuksille. Pahan laulut olivatkin kovan kaunista mustaa pitsiä. Wimme Saaren tuhatvuotiset ja nykyjoiut panivat sielun reivaamaan, niin että ympäröivä maa tärisi. Jo toisena festivaalipäivänä kaikki alkaa herkästi itkettää. Niin kuin Vuokko Hovatan laulamat Aulikki Oksasen säkeet. Kolmannen päivän illalla ruumis pyysi jo lepoa ja sen se sai ja nainen uusiutui.    


Karkasin kesken kaiken hyvästä syystä ja annoin renkaan purra pohjoisen tietä. Väistelin poroja ja lämpimiä sadepisaroita, lauloin jalkojeni pohjasta, annoin petojen juosta kintereilläni. Esikoisrunoteokseni PUUMERKKI voitti Taivalkoskella ensimmäisen palkinnon omakustanteiden Möllärimestari-kilpailun runokirjasarjassa. Olen niin kiitollinen, hämmästynyt, onnesta pakahtunut. Taidan sulaa julkaisemaan ennen 80-vuotispäivääni. Kirjoittamiselleen ei mahda mitään. Tämä on minun hehkuviikkoni.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Juoksun ja runon jatkuvuus

Otsa edellä, tähdet silmissä kuljettaa minua elämäinen laajuisellani kaistalla, vaikka hulluin mutkin, niin kielen kannoilla hyppyyttäen kohti taivaitteni rantoja, mönkii korvakäytävitse ilouutisoimaan juuri sen havainnon kintereillä, että kynnän kylkimyyryä kohti hautaa. Kuulen, kuinka pelko karisee tieltäni. Juoksen. Ei uskoisi.


keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Kirkkauksia



Aamun vihreässä teessä on häivä mullan ja juuren välistä, värit eilisen taivaan kirkkaudesta ja tänäisen kellervästä. Korvani ovat lukitut, keuhkot hentoina suikaleina, virus paistaa nivelissä käristemakkaraa. Ilma on silti sakeanaan kesää.

Oma huone on ollut jo kolmatta päivää avarana kuunnella kirjoitusta, kehoa, saada rakastaa sumeilematta, kaivata pesästä hetkeksi irronneita pieniään.

Iso kimpale rajatonta aikaa on ihmiselle tärkeää, aika ajoin. Hyvä energia saasyntyä ystävyydellisestä kohtaamisesta, vaikka himmein auroin. Se virkkaa ilosta pitsireunuksensa päivän syrjään.