Jokapäiväisistä aarteista

Taivas ripsahtaa, nahkaa viluttaa, pouta on tunkkainen.
Vapaat päivät pyörivät ympäriinsä.
Ajelehdin pyörällä, törmäilen mukaviin ihmisiin.
On aikaa rupatella, jokapäiväisistä aarteista.
Huomaamme, miten hyvin on.

Ruokakassit kotiin ja ravintoa tomumajaan: rönttöstä ja raakamaitoa.

Hoidan arjen paradoksin selväpiirteisellä tunteella: Kirjat loppu, tilaan lisää. Liikenaiseus ei istu minulle. Ratkaisen oikea-aikaisesti onnellisen ongelman.

Metsän ikävä helpottaa metsään menemällä. Suopursun tuoksu on suora reitti lapsuuteen. Makaan männyn alla. Pilvet silittävät latvaa. Voisin maata, maatua. Latvoissa on tuuli, juuressa tyyni. Asukkaat rahisevat tuntemattomilla kielillä. Jotkut laulelevat toisilleen.

Aamut ovat varhain.
Illat myöhään.

Kerä, kehä, kehrä.

Hyvä karma

Liian varhain herätyistä aamuista voi tulla vaikka minkälaisia päiviä. Jo puoli seitsemältä hatarien nukuttujen tuntien haperossa oli tiedote runokirjan julkaisemisesta valmis. Töks maailmalle ja sen yli. Etäarvostelukappaleet etanapostiin kaamean väsymyksen saattelemana ja takaisin uneen. Hyvän päivän voi aloittaa nukkumalla uudelleen.

Murukahvia ja eväspatonkia.
Kolme säkkiä vaatetta UFFille.
Mutka pääterveysasemalla. Pääterveys.
Arvostelukappaleet polkupyörällä paikallistoimituksiin.
Lippuja Kajaanin runoviikolle.
Kakkosluokan postimerkkejä, joissa pikkulinnut viheltelevät muina lintuina.
Onneksi kirjakaupassa oleskelusta ei veloiteta mitään.
Pullollinen vihreätee-lime-tuoksua.
Kimmo oli tulossa taiteilijapulla-ajatuksin Pekkaheikkiseltä.
Tarja tuskaili hukkuvia papereitaan, muuten auvoisna.
Mies sydämellisessä elastisuudessaan olikin päätoimittaja.
Kirjastossa oleleihtimista.
Sanastoasiointia.
Ihokarvat nostattavan hyvä palaute kirjan asusta kollegalta.
Lueskelua lapsen lahjakkuudesta, aikuisen levollisuudesta, yhden minuutin filosofioita.

"Elämässä on kaksi tragediaa, se että saavuttaa tavoitteensa ja se, ettei saavuta." - Janne Viljamaa
"Kilistetään sitten sinun voitollesi", hän sanoi. - David Safier
"Tämä hetki tuntuu olevan valuvikainen..." - Carita ja Tommy Hellsten

Ehkä heinäkuussa kirjoitan Oulujärvestä.

Kuutta vailla kuusi kuusen alla

 

Oijoi. Runokirja on nyt avattu, ja juuri sen kuusen alla kun oli määrä. Sade soi, mutta puun majassa oli lämmin ja kuiva. Puunaluset ovat pieni salaisuus. Kiitos, armahat ja puu! Runo on nyt ulkona. Hämärä huokaus.   

On hyvin

Nainen ravittu. Runo kahviloi sinisten välissä: Paltaniemen taivas ja Oulujärvi. Jokakesäinen peltokylpy kauden yrteissä. Runoa rakastavia, raivoa ja rauhaa. On hyvin.

(Kuvasta ystävälle kiitos!) 

Vuodenaika pyöristyy

Oi, kaiken kirjoitettavuus, maailman runollisuus ja ilman häikäisevyys!

Ojentautunut on ihmisellisiä sylejä ja puisevia teoksia toinen toisilleen näinä aikoina niin että pihassamme on pienoinen ura heidän jälkinään, jotka runoilleni avautuvat. Ja tätäkö se on se eriskummallinen rinnan autius samassa hengenvedossa, kun metsän rytmit ovat painautuneet kansien väliin ja niitä tulee lukijassaan totta, nyt. Runot muuttivat pois kotoa. Miten hyvä. Miten luonnollista. Miten voimauttavia ovat jaetut tunteet, vaihdetut sanat, vaihdetut teot. Miten onnekas olenkaan. Kohtaavat reitit ihmeellisten ihmisten kanssa, kanssakulkeneiden, uusien henkien, edesmenneiden.

Vuodenaika pyöristyy valojen väliin.
Lapsen hymy tulee avaruuksista saakka.
Nyt on tänään ja se on meillä kokonaan.

Runoja, ole hyvä

Aikanaan tapahtuvat asiat, niin kuin tämäkin. Vuoden maatuneet käsikirjoituksen riekaleet leipoutuivat sittenkin kansien väliin, ensimmäiseksi ja ainoaksi omatekemäkseni runokirjaksi. Puumerkissä on 49 runoa metsän ikävästä, poikani piirros, painavia sanoja, epätäydellisyyttä, omatuulisuutta sekä kaunis paperi. Tämäkin päivä tuli ja vielä täysin luontevasti. Ihmettelen. Avaan kannen. Ole hyvä!







































"Havumattoon
harjaa jäiset varpaasi.

Laula julmalle kuuselle
mustista marjoista.

Anna koskettaa
kaarnaista vartta."

Sulevin päivänä

Sisäinen radio soittaa aamulla kaihoisia kansanvärssyjä ja suvivirsiä. Äiti soittaa. Ystävä onnittelee riimein. Vietän päivän elävässä kirkonkylässä vielä eläväisempien lasten kanssa, jotka lähtevät kanssani tarinoiden matkalle heti kun olen luotettavasti ilmaissut pitäväni heitä jokaista totena. Kuinka taitavia ja luontevia, uhon ja epäilyksen takana rajattomia ja rakastettavia. Olen tuntematon aikuisten karkkikauppaa muistuttavassa naistenvaatehtimossa. Äiti on vähän tärähtänyt. Vanhojen kirjojen kauppa lahjoittaa liikutuksen ja jo kauan sitten loppuunmyydyn Anna-Mari Kaskisen Runometsän.

Onni leviää minussa kaikkialle, vuodenaika on rehevä, ihmiset pitävät yhtä.
On keveyttä, on kauneutta.
Huominen tuo lapset kotiin.
Koivunlehdet ottavat kohinalla tuulesta kiinni.

Sydämeni epärytmiikkaa tallennetaan ja käppyrää luetaan. Sydämen koreografiaa, sydämen runoutta. Synnynnäistä söheröä, haperoa, rapsakkaa käsittämättömyyttä, loppusoinnutonta, ehkä alkusoinnullista, improvisaatiota, rajojaan tunnustelevaa. Perhoskretonki ja turkoosit siemenkorvakorut naulassa katselen unia leppäkertun kulmasta.