maanantai 20. lokakuuta 2014

Näköihottuma, kuulomustelma

Ihottuma on kiivennyt luomille.
Visuaalinen lahja rypistyy samassa tahdissa sydämen lyöntien kanssa.
Mustasta jäästä polviin tarttuu mustelmat.  

Vapaata tahtoa valita vapaasti.
Ihmisten välisen kohtaamisen mahdollisuus.
Miten se on sen läsnäolon laita?
Voiko olla luovasti?
Vastata mielekkäästi uudessa tilanteessa.
Vastata uudesti vanhassa.

Voiko?

Puhumaton puhuu, puhuva vaikenee.
Pieni yhteys on yhteys.

Kuuntelen ankarasti. 

maanantai 13. lokakuuta 2014

Mustat marjat



Kerta toisensa jälkeen
syksy koteloi minut.
Lempeästi kuiskaillen,
väkivalloin.

Arki ei jakaannu,
erilaisuus ei kokoonnu
ilosta kirjavaksi tilkkutäkiksi.
Inhimillinen yhteys on seitinohut.
Nauru äänettömissä.

Kukaan ei soita,
kukaan ei kysy,
mitään ei kuulu.

En soita,
en kysy,
en kuulu.

Raahustan unesta uneen
vettynyt ajatus
sydämellä.




Ennen kuolemaa
lehdet ovat
valoa täynnä.



Ilmaisun laatu selviää vasta ajatuksen päätyttyä.


lauantai 13. syyskuuta 2014

Teitä, siltoja, polkuja

 

Aluksi satunnainen autoilu tuntui ylelliseltä, kun ei tarvinnutkaan liikkua lihasvoimalla kaikilla säillä. Että oli tuossa tuokiossa siirtynyt paikasta toiseen, kuivin nahoin, joutuisasti. Äkkilähdöt olivat mahdollisia, saattoi lähteä, tuosta noin vain, vaikka ilman syytä, luontoa varten varustautumatta, leveästi aikatauluttamatta. Mutta, mutta...

Kun oli tottunut liikkumaan jalan ja pyörällä, ei muistanutkaan satunnaista autoa, vaan lähti huoletonna entiseen tapaan. Auton kanssa piti suunnitella reitit uudestaan, huomioida kulkusuunnat, väistämisvalvollisuudet ja muut pellilliset liikennesäännöt, huolehtia lasten istumaturvallisuudesta ja mikä rasittavinta, paikoittaa kulkuväline edullisesti ja riittävän lähelle kohdetta. 

Olin pitänyt kulkemistani reiteistä, polkemistani poluista. Poikkeuksellisen lauha ja sädehtivä syksy on hellinyt ulkona liikkujaa, voimaannuttanut kirpeällä tuulella, hoitanut hapella, silittänyt valolla, avannut hengästyjän ihohuokoset, sulattanut solut. 

Hitaasti ja maan tasalla liikkuessani koen ravitsevaa yhteyttä maahan, maisemaan. Puikkelehdin teiden poskissa, risteilen poluillani, teen tiheitä reittivalintoja, poikkean, paikoitan, poljen, omaan tahtiin. Pienessä kaupungissa kaikki on ulottuvillani. Joskus laina-autolla, joskus kaverin kyydillä. Lihasvoimalla mieli hyvin. 

perjantai 5. syyskuuta 2014

Yövedet

Kimaltaisivat tähdet
valuttaisivat silmävedet

pienisivät nivelet
luutomuksi

yhteenymmärrettäviksi
 lauleluiksi

kun on yö vesissä




sunnuntai 31. elokuuta 2014

Oodi mankeloinnille


Toukokuun lakanojen rypyttyneet kyljet.
Kesäkuusta huokuu tyynyn vilu,
rantahiekkaa heinäkuun hyllyltä.
Elokuun välly peittää nenän,
hourepotkii kipein keuhkoin

        
        kohti
       

        syystä.


Kellarissa menneet
ymmärtävät kankaan kielen.
Sylistä tuulentuoksuinen ja syliin sileä,
kostea kukkaniitty, kivipelto,
meren raidat, mummun kamari,
lapsen lempilakana, ensimmäiseen kotiin.

       Kuluneita mutkia, valoisia aamuja.

Mankelointi saattaa naisen
ihomuistitse
sileälle pinnalle.

Lakanan toisessa päässä


ei ole ketään. 


tiistai 26. elokuuta 2014

Juoksu



Käsissäni on uusi lehti,
jota ei äkkiseltään lahjaksi uskoisi. 

Tumman udun roikottamat
suuret kysymysmerkit 
pakkautuva palleaan. 
Missä olen. Unohtanut.
Istun sairas lapsi kainalossa.
Olemme yhteyksissä, 
löytäneet toistemme tykö.

Turkoosi sänkypeitto kirkastaa keittiön lattian.
Niin paljon hyvää on kuultu.
Ystävä vastaa puhelimeen.
Rakas jakaa hetken.
Asioilla on tapana järjestyä.
Entinen hyvä ei järky, tulee vähän uutta.
Tuntematon kuiskii viekottelevasti.

Tänäänkin on kaikki hyvin, joudun hokemaan, muistaakseni.
Saada olla itse joskus pieni.
Muistaa tyyniä ja rauhoja.
Ryhtyä kirjoittamaan.
Antaa olla.
Anteeksi.

Huolella talven varalle poimitut viinipullot
syrjäytän.
Paikallishuuhtelen harvinaislaatuisen hetken,
aidon vitutuksen,
Tapion kanssa,

juoksen 

metsään enkä aio tulla ikinä takaisin. 





Paitsi heti kun makuuhuoneesta kuuluu hennosti
äiti, pidä kädestä.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Elonmerkkejä metsämessusta




Sunnuntaiaamuni messuaa metsässä suopursun läikehdinnässä ja jostain kaikelehtivana savuna. Kävelen maan ja taivaan välisessä vetisyydessä, kuin kaksi karhunsammaleista pesusientä hipsisi ulkoilevaa ihoa. 

Suopursusta muistan äidinäitin, joka sekä eli suon laidassa että kuoli samannimisessa hoitokodissa. Paikka oli vähemmän vetovoimainen ja mummu niin virttynyt. Samassa helminauhassa kuullamme myös me, äidit ja tyttäret. Kaisa, Helmi, Anja, Minna, Vanni... Onko minunkin lähitulevani lähihoitajuudessa? Kävelen entistä suuremman ymmärryksen ja yhteenkuuluvuuden vallassa.

Olen laukannut toteutumattomien huolien poluilla, ennakkoon. Turhaan. Kaikki on tänään niin hyvin. Ihminen on ajallaan saava. Olen kuullut kutsuttavan luovaksi energiaksi sitä, kun haluaa poiketa seestä sisäisestä turvasta sinne, missä tarvitaan arkea enemmän rohkeutta ja mikä on suorastaan tuntematonta. Tätä ajatusta vasten omat ulottelut tämänhetkisistä elämisen raameista tuntuvat järjellisiltä, perustelluilta. 

Elonmerkkejä: Vimma kirjoittaa, maalata, lukea, kuunnella musiikkia, tanssia. Unelmamökin mielikuvitusremontointi ja entisen eloonherättäminen. Hirsiseinät ja kirjojen sivut. Oma kirjoituspöytä. Järjestelmällinen suunnistaminen kohti unelmia. Eikä universumissa ole edes aikaa. Tässä ollaan. Siihen ällityttävään tosiasiaan havahtuminen - yhtenään - millainen yhteys minulla on lasteni kanssa. Nyt. Näinkö kauniita ovat hedelmäiset. Elämä 5- ja 9-vuotiaan kanssa on parasta aikaa. Kaikkea runsasta hyvää ei pysty sanallistamaan. On vain hengitys, tuuli, levollisuus.

Kahden päivän tanssirupeama energisoi, toivottaa minut kehossani terveeksi ja arvokkaaksi. Metsämessu energisoi. Terve, metsä! Ja kiitos.