24.8.2014

Elonmerkkejä metsämessusta




Sunnuntaiaamuni messuaa metsässä suopursun läikehdinnässä ja jostain kaikelehtivana savuna. Kävelen maan ja taivaan välisessä vetisyydessä, kuin kaksi karhunsammaleista pesusientä hipsisi ulkoilevaa ihoa. 

Suopursusta muistan äidinäitin, joka sekä eli suon laidassa että kuoli samannimisessa hoitokodissa. Paikka oli vähemmän vetovoimainen ja mummu niin virttynyt. Samassa helminauhassa kuullamme myös me, äidit ja tyttäret. Kaisa, Helmi, Anja, Minna, Vanni... Onko minunkin lähitulevani lähihoitajuudessa? Kävelen entistä suuremman ymmärryksen ja yhteenkuuluvuuden vallassa.

Olen laukannut toteutumattomien huolien poluilla, ennakkoon. Turhaan. Kaikki on tänään niin hyvin. Ihminen on ajallaan saava. Olen kuullut kutsuttavan luovaksi energiaksi sitä, kun haluaa poiketa seestä sisäisestä turvasta sinne, missä tarvitaan arkea enemmän rohkeutta ja mikä on suorastaan tuntematonta. Tätä ajatusta vasten omat ulottelut tämänhetkisistä elämisen raameista tuntuvat järjellisiltä, perustelluilta. 

Elonmerkkejä: Vimma kirjoittaa, maalata, lukea, kuunnella musiikkia, tanssia. Unelmamökin mielikuvitusremontointi ja entisen eloonherättäminen. Hirsiseinät ja kirjojen sivut. Oma kirjoituspöytä. Järjestelmällinen suunnistaminen kohti unelmia. Eikä universumissa ole edes aikaa. Tässä ollaan. Siihen ällityttävään tosiasiaan havahtuminen - yhtenään - millainen yhteys minulla on lasteni kanssa. Nyt. Näinkö kauniita ovat hedelmäiset. Elämä 5- ja 9-vuotiaan kanssa on parasta aikaa. Kaikkea runsasta hyvää ei pysty sanallistamaan. On vain hengitys, tuuli, levollisuus.

Kahden päivän tanssirupeama energisoi, toivottaa minut kehossani terveeksi ja arvokkaaksi. Metsämessu energisoi. Terve, metsä! Ja kiitos.

  







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti