Elämme outoa paikallisaikaa. Kun päättymisen syvällä uiva suru ja uuden, tuntemattoman alkamisen avara riemu sekoittuvat toisiinsa, tuntuu kuin olisi elämässä ihan keskellä, kaiken keskellä kesken. Solmukohdassa on aina paljo hyvänsä, aivan samassa punoksessa kivun kanssa.
Silmukin tuulettaa, tyhjenee, kiitämme yhdessä kulkemastamme ja hyvästelemme. Kuljemme eräinä siinä sukupolvien virrassa, joille kullekin seminaari on ollut enemmän kuin sydämenasia. Minulla oli onni kohdata tänään yksi sydämenasiainen ihminen nykyisyydestä. Kiitos, Sanna, jakamastasi! Että vielä ehdimme virkata alulle uutta, liikuttaa minua suuresti.
"Illalla sytytämme tulet ja kaikki on hetken tässä." Lapset ovat kuin Ultra Bran laulusta. Kesätytön eilinen iltanuotiotoive partion päättäjäisissä - että olisi oma laulukirja - toteutui jo tänään, kun yliopiston tyhjenevä kirjasto lahjoitti viimeisen lastenkirjansa, laulukirjan. Hän tekee kadulla piruetteja ilosta, on kiukkuisilta mutkilta heti oiennut vapauteensa.
Kirjastolla tunnelma on murtunut ja hiljainen. Siellä tarpeettomuuttaan huokailevat satavuotiaat niteet kirkuvat nimillään: "Sisäisiä aarteita", "Sielutieteen oppikirja" ja "Jokamiehen luontokirja". Koulu on hiljaa sekaisin. Koulu on nyt hyvin väsynyt. Päivien laskeminen tulee huomenne päähänsä.
Tämäkin päivä on muistuttanut minua uskomaan, että ihmiset hipaisevat kevyesti toisiaan ja että yhdessä osaamme vaikka lentää.
Runokirjastani on jo vedos. Kesän kuussa luen sitä ääneen kampuksen ison kuusen alla. Silloin puhuvat puut.
Kiitos, Minna. Tapaamisestamme, keskusteluista, lahjasta. Säilytän sen aarteenani. Kerron joskus sinulle, mitä kaikkea sulka minulle merkitsee.
VastaaPoistaKirjoitit taas niin kauniisti.
Luin tekstisi juuri ääneen yökylässä olevalle lehtorikollegalle ja hän sanoi vain "Ohhoh, siinäpä vasta blogi jota voisi alkaa seurata."
Hyvää yötä.