Onnentai

Pisarat valuvat puhdasta ikkunalasia pitkin pieniksi puroiksi, ensin unisiin korviin ja sitten ihmisaisteissa koko päivän. Tuuli kiskoo sateenvarjoa. Lapsi riemastuu rakeista. Aikuisten aamukatseita, nyökkäyksiä ja käden heilahduksia tien merkiksi. Eleistä tulee merkityksellisiä, kun niitä on vähän.

Vain muutamia yhteydenottoja mutta sitäkin miellyttävämpiä, naurua, toiveita. Tiukkaa vihreää teetä. Ilo katsoa rauhassa toista ihmistä, joka rentoutuu ajatusjoogasta. Ajatuksen karkaaminen mummojen joogatunnilla johonkin viimeksi pälkähtäneeseen kuten hitaan ihmisen muutamat huvittuneet juoksuaskeleet, junaeväät tulevalle matkalle ja rangan taipumattomuus.

Maantieteellisesti avartavan, omien arvojen mittaisen matkan odotus, jutustelua sen vaiheista lasten kanssa ja ikävän tunnistaminen etukäteen. Muhkea ilo siitä, että me lähdemme yhdessä ja että kaikki järjestyy. Ihan kuin varovaista ilmausta elämän ilosta, jonkin uuden ja tuntemattoman kohtaamisesta, pienestäkin.

Vaikka unissa lentokoneet ja hyökyaallot syöksyvät, ydinsaaste tikittää veden alla, mannerjää sulaa ja ihmiskunta tuhoutuu elinaikanamme veteen, vedestä.   

Pieniä uskaltamisia liittyen inhimillisiin kohtaamisiin ja omien voimien hiipumiseen. Että kun myöntää itselleen, että pelkää yhtenään elämää, pelkääkin vähemmän eikä ole mitään pelättävää.