Ahaa!

Molemmat kädet kirjoittavat kirjoittamasta päästyään. Listoja asioista, jotka pyörivät terveessä päässä suurimmalla linkousteholla. Jotta eivät pyörisi, vaan jähmettyisivät ja jäisivät paperille. Sanat kirjoittavat itseensä rauhan paperilla. Ovat minusta pois, jemmassa, littanoina. Oppimispäiväkirjaa. Esseetä. Tehtävää. Roskaa. Runoa. Molemmat silmät lukevat nälkäisinä jokaisessa saumassa, muutaman rivin aamulla, yöllä punaisen otsalamppuvalon varassa. Päivällä vähän tuosta, illalla kappale tästä. Asiat ovat edenneet tähän.

Kirjoittaminen tapahtuu, kun samalla ruumis kirjoittaa arabialaiseksi luonnehdittavissa olevaa omaa kieltään. Tärinäterapia laittaa rakkauden virtaamaan. Sen joka on ollut patoutuneena, hirvittävien huolien murskaamana. Huis-hais-hois.   

Herranen aika sitä sairastamisen määrää ja kasvamisen tuskaa. Viikkokausien luulot pois nyppivä tautikirjo ja siinä samalla vellova loputtoman tuntuinen tyttönä kasvamisen kuohunta. Apua huusin ja apua olen saava. Koska on pärjättävä yksin, ei voi käsittää sitä helpotusta, jonka apu tarjoaa.

Moni asia ei voi jatkua kuten tähän asti. Muuttuvat tekijät löytyvät läheltä, ihan tästä. Pienikin toisella tapaa tekeminen on ollut huojentava löydös. Meillä on salaisuutemme. Sitä on varjeltava. Huolista voi huoletta kirjoittaa yhden kirjan. Onnista toisen. Tämä hetkikin on niin ikuinen.