Yhdessä kirjoittamisesta nousee henkinen hinku. Yhdessä kirjoitettuani puhun yksin ääneen, runollistan pölyrätin, patapatan ja sinipiian. Halu jynssätä kynällä ei ole mitään pyykkikoneen hienopesua.
Pitkittyneeseen määrittelemättömään hengitystieinfektioon määrätyt erilaiset lääkkeet koktaloituvat ruumiissani harhanäyiksi, hikoiluksi ja tärinäksi. Runoilija näkee maailman muutenkin toisin, väärin, yli. Virittäydyn lepoon sanojen kainaloon. Entä jos jonain päivänä tervehdyn ja herään.
Silloin huomeneni on paidanhelma
ja perheenikävä rispaantunut,
kun kosketan silmäripsellä aamua,
jäistä huomista,
hyvästi sanottuna,
otsarypyttä.
Silloin soivat stereot minulle avauduttuaan hello ja sulkeuduttuaan goodbye. Se ei ole kreikkaa, vaikka kuulostaa hämärältä. Voisin syöstä konkurssini syvemmäksi ja tehdä avaruusmatkan sijaan horisontaalisen liikkeen ikävää tuntematta, pallon ja mielen myötäisesti, kauemmas täältä. Irti.
Päätyisin hyytävän korkealle kallionkielekkeelle maalaamaan silkkaa sinistä, antaisin ilmaston silittää kipupisteeni pyöreiksi ja vastata, miksi keltainen nousee taivaanrannasta. Se on toivo.
Valoon pääsee, kun jättää jotain jälkeensä ja ottaa pää edellä hypyn imeliin tomaatteihin, väkevään fetaan ja naukkaa päiväouzosta jääpalan. Mustissa mummosukkahousuissa asuu tosikko skandinaavi, joka nauraa Korfun yössä vain keskushermostotuhottua viskihymyä. Valoon pääsee, kun sen tekee.
Ympärillä olisi silloin
vain vettä, kaikkialla
ympärillä hiljaista
vettä kannattelemassa
minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti