Kerta toisensa jälkeen
syksy koteloi minut.
Lempeästi kuiskaillen,
väkivalloin.
Arki ei jakaannu,
erilaisuus ei kokoonnu
ilosta kirjavaksi tilkkutäkiksi.
Inhimillinen yhteys on seitinohut.
Nauru äänettömissä.
Kukaan ei soita,
kukaan ei kysy,
mitään ei kuulu.
En soita,
en kysy,
en kuulu.
Raahustan unesta uneen
vettynyt ajatus
sydämellä.
Ennen kuolemaa
lehdet ovat
valoa täynnä.
Ilmaisun laatu selviää vasta ajatuksen päätyttyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti