13.9.2014

Teitä, siltoja, polkuja

 

Aluksi satunnainen autoilu tuntui ylelliseltä, kun ei tarvinnutkaan liikkua lihasvoimalla kaikilla säillä. Että oli tuossa tuokiossa siirtynyt paikasta toiseen, kuivin nahoin, joutuisasti. Äkkilähdöt olivat mahdollisia, saattoi lähteä, tuosta noin vain, vaikka ilman syytä, luontoa varten varustautumatta, leveästi aikatauluttamatta. Mutta, mutta...

Kun oli tottunut liikkumaan jalan ja pyörällä, ei muistanutkaan satunnaista autoa, vaan lähti huoletonna entiseen tapaan. Auton kanssa piti suunnitella reitit uudestaan, huomioida kulkusuunnat, väistämisvalvollisuudet ja muut pellilliset liikennesäännöt, huolehtia lasten istumaturvallisuudesta ja mikä rasittavinta, paikoittaa kulkuväline edullisesti ja riittävän lähelle kohdetta. 

Olin pitänyt kulkemistani reiteistä, polkemistani poluista. Poikkeuksellisen lauha ja sädehtivä syksy on hellinyt ulkona liikkujaa, voimaannuttanut kirpeällä tuulella, hoitanut hapella, silittänyt valolla, avannut hengästyjän ihohuokoset, sulattanut solut. 

Hitaasti ja maan tasalla liikkuessani koen ravitsevaa yhteyttä maahan, maisemaan. Puikkelehdin teiden poskissa, risteilen poluillani, teen tiheitä reittivalintoja, poikkean, paikoitan, poljen, omaan tahtiin. Pienessä kaupungissa kaikki on ulottuvillani. Joskus laina-autolla, joskus kaverin kyydillä. Lihasvoimalla mieli hyvin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti