Aamukävelin. Kyllä ihminen tarvitsee lunta jalkojen alle ollakseen hetken onnellinen. Ja jotain taivaalta kasvoille tuulen kanssa tipahtelevaa. Uimahallirakennustyömaan vuoksi kauan suljettuna ollut jokirantareitti on nyt auki ja pääsin halaamaan puututtujani. Poikkesin polulta ja kuin ilo olisi ollut männyn kanssa molemminpuolinen, kun halattiin pitkästä aikaa.
Puun hiljaisuus on paljon puhuvaa. Muistiini valui unohdettuja, syrjässä olevia, yhä tosia tunteita. Kuinka kävin halaamassa usein tuota mäntyä kun ketään muuta halattavaa ei ollut. Meistä tuli silti toinen toisiimme hetkeksi nojautuvia runkoja. Kaarna oli lämmin, huokoinen ja luja. Täynnä ymmärrystä. Yksinäisyys ja ymmärrys, arvokkuus ja arvottomuus, liike ja liikkumattomuus, erakkous ja yhteisyys, kuuluminen ja kuulumattomuus vaihtelevat.
Männikössä ilakoivat oravat. Tien poskessa varikset.
Köyhän enkelit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti