Paljaasta kohosi mäelle talo, jonka tunsin hyvin, kaukaa. Se pyysi pysähtymään. Oli vain aikaa. Tapahtukoon se hyvä mikä luonnostaan tapahtuu, ajattelin, nostin naarmuisen veräjäpuun sivuun ja huusin: Avoinna on. Korvesta pöllysi karhulauma pannat kireällä, lavat kuin vedenalaiset lohkareet pystysuorina kiiloina. Pimeä suudelma maalasi kirkkaita sinisiä. Vivahteita, jollaisiin voi ihminen jäädä rauhassa kellumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti