"Mehtä on kehtoni.
Mehtä on lohtuni.
Mehtä on ehtootähteni.
Kohtuni."
Katja Ketun Kätilö ja Okko Leon Täyspuuvillakuosi kun sekoittuvat toisiinsa nykynaisessa, on yhteys likeiseen edesmenneeseen mummuuni auki tavalla, johon harvoin herkistyn. Kuvittaudun niihin metsiin, joista mummuni perheensä poimi, joissa äitini teki töitä, joissa minä kasvoin. Kun herkistyn, avautuu toinen maailma, jossa me kohtaamme.
Sateen vihereyttämä metsä maalaa ympärilleni empimättä ajan kerrostuman, jossa voin kulkea ikävän ja ilon kanssa käsikädessä. Kun mietin, että kaikki aika on tässä, jokaisessa sormeilemassani mustikassa metsä, mummu ja minä ollaan yhdessä.
Kätilön pahaatekevä, pelottava ja verenmakuinen kertomus palautti sanattomasta muistista tajuntaani kokemuksia, mummun kertomaa, jota oli lapsena vaikea käsittää, mutta joka jäi mieleen. Niin, paljon kertomattakin. Niin paljon, kertomattakin. Äänenpainoinen, huokauksineen, sadatteluineen, pehmeine poskineen, pyyteettömine rakkauksineen. Maan, taivaan ja ihmisten välissä ei ole rajaa.
Tulen taas sijoillesi, torpan täyttymättömiin ja täysiin toiveisiin, maasta, maassa, maalla, maalta. Annan yhteyden koskettaa kaarnaista vartta. Yksi lehmä tekee navetan. Sinun kalastajalankainen päiväpeitto kaikkina näinäkin päivinä, jota käteni silittää, totta tarkoin varjellut harmaat saapassukat. Riisipuuro, vanhanaikainen kakku, mustikka-vadelmasoppa. Pirtin uuni. Paljon lunta, olletikki koivuissa. Elä lankie. Saat.
Tiedäthän, mummeli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti