Pihalle, sisälle, pihalle, sisälle. Pyykkiä narulle. Saippiakuplia. Pikkuautoleikkiä. Äiti, mä tahon tehä jottain sunkaa.
Kirjoituspöytä ei sovi pienelle parvekkeelle, ei sahaa: Kirves! Pyöristin hieman kulmia ja pakotin puuta. Päätin, että mahtuu. Murhetyttö lohduttautui ottamalla pöydänalusmajakutsun vastaan. Pieniä mattoja, akuankkoja, tossuja, pehmomarsulle koti, verhoja. Majan yllä äidin heppoinen ruukkuryytimaa.
Lounas parvekkeella: äkkinuudelia ja kyyttökastiketta. Vesi kaunistaa mielen. Kanssamme ampiainen rakentaa parvekepesää.
Ihmeellisimmät hetket punoutuvat ääripäistään, luopumisesta ja riemusta.
Yksikin kevyt hipaisu koskettaa syvästi, kun siinä on rakkaudellinen ajatus.
Huraa tavallisille päiville!
Jotka unihuone kätkee yön nuuhkittavaksi, hellien valosäikeiden koskettamiksi, tuomenkukan hulluudeksi, tuoreeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti