Metsän ikävästä on tullut metsään sisältymistä, ihan rakkautta. Jos se on ollut unelmani, päästä olemaan metsässä, niin siitä on tullut nyt totta. Olen palannut takaisin metsiin, jotka odottivat lähellä, vain kävelymatkan päässä, jotka ovat kaikkina aikoina olleet kauempanakin. Tunnen metsän minussa, kun olen yhdessä niistä. Tämän komean, yksinäisen männyn juurelta näinä päivinä lähdin.
Ilo noruu pitkin selkääni, kun vasta kävelen vaaralle, Pöllyvaaralle, menen pöllyyn. Suksilla sisällyn metsään.
Pysähtelen pikkulinnuille, nokka kohti notkuvia latvuksia, havainnoin puiden olemusta. Kuuntelen.
Jalan on kiireettömyys pehmeässä lumessa, upottavalla vanhalla raitilla, jonka puusto kaartuu portaaliksi jonnekin toiseen.
On jonnekin vieviä polkuja, meno- ja paluulatuja, nyppylöitä ja nikaroita. Alamäissä silmistä valuvat onnenpisarat pitkin punaisia poskia, nuotiosavu kirvelköön. Mehtä muokkaa minut. Olen palannut, rakas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti