Kun harvoin autoilee, se tuntuu melkoisen suurelta liikkumisen vapaudelta. Radio soittaa ja kuljettaja laulaa kovaa. Äkkiä olen jo perillä.
Pyörälläkin pääsee aika kauas ja miten joustavasti. Ehtii maistaa sivuilleen, haistaa somia pihoja, tuntea kauniita kappaleita metsää, nähdä houkuttelevia polkuja ties minne, poiketa jollekin tienpätkälle. Näin pienessä maailmassa ei ehdi eksyä kauas.
Pyöräilen jo pienenä perinteenä Paltaniemen kirjapäiville. Paikka on erityinen, palattava. Jostain epämääräisestä maantieteellisestä pisteestä siirryn kuin toiseen aikaan ja ulottuvuuteen. Kiitoradan kohdalla on valtaisa apilapelto, joka tuoksuu yhtä häikäilemättä kuin timjamipellot Kreetalla. Ei ketään missään ja avaan ääntäni hoilaamalla Nocturnea. Vainajien varvikko. Vanha kuvakirkko. Saksalainen turistibussi. Eino Leino -talo. Ajatella, vain puolen tunnin pyörämatkan päässä kaupungista. Toinen aika ja paikka. Kotoisa, pienesti, täydesti, läsnäolevin kohtaamisin.
Enää en olekaan erakkolintu, vaikka saatan istua itsekseni langalla. Tunnen laulun, tunnen hiljaisuuden, tunnen kuinka soimme yhdessä.
Nautin siitä, että voin kulkea ajantajutta, satunnaisia reittejä, poiketa, peruuttaa, viipyä, jämähtää, loikata, tuumata, hellittää kaikesta, varsinkin vastuusta, edes joskus. Että voin löytää ylläni pellavaisen taikamekon, jossa entinen ja nykyinen solmivat rauhan. Se riittää onneksi. Että saa kahlata kauan vanhojen kirjojen tomuisessa tuoksussa. Että syö nälkäänsä lähiösiwan jäätelöä ja lukee pyöräparkissa naistenlehteä.
Että joskus perillä ei odota kukaan eikä mikään. Voi kuulostella lihasten kivistyvän liikkeen voimasta, antaa saunan lämmön pehmittää mielen, käydä aikaisin pitkäkseen. Luonto on värittänyt kuvani apilanpunaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti