Kokoiseni diminuendo

Pitkä ja keskeytymätön yhdessäolo lasten kanssa on sisältänyt runsasunisia öitä ja aamuja, leikkiinpyyntöjä ennen aamukahveja ja monensorttista tylsyyttä. Se on ollut pitkiä flanelliyöpaitapäiviä karvalankamaton rajassa, sohvanuumenissa, kirjojen ja elokuvien pinnoilla. Syli on löytynyt pyynnöttä, illan aamun suussa.  Lukemattomia helliä sanoja, joitain kovia, yhdet raivarit. Kynttilät on poltettu mataliksi, pilvissä roikkuu pimeän sade. Ei voi tietää, kuinka monta päivää on oltu sisällä kuinka monta ulkona. Pysyvä onni oli taas tavarasta riippumaton.

Otan yksinäisyyden käteeni ja katselen sitä rauhassa monelta suunnalta: kuinka sopiva, kokoiseni. Kuin tämä aika. Vastustellen katson kuluneeseen: onnistunut diminuendo. Alulla on asettuminen, hiljentyminen ja laantuminen. Se on raottanut sisäiseen avaruuteeni. Ystävät täyttävät päivätalon, illat ovat meidän tunteillemme. Valojen sammuttaminen on näyttänyt kirkkaita kuvia, ei kaikki kauniita.

Olen sijautunut toiveeseeni arkaillen, rajoja tuntien, avautuen, sulkeutuen, asettuen. On ollut kylliksi sitä mikä on ollut tarpeen ja tärkeää: juuriston ääniä, rungon kapsetta, hengen kosketusta, maailmankaikkeuden mittasuhteita, totena olemista läheisille. Siitä, mitä vaille kenties on, ei edes uneksi.

Terveyttä, viisautta vaalia ystävyyttä, rohkeutta valita arvojensa mukaan, kykyä avartua, päätöksiä lähteä matkalle kernaammin kuin jättää lähtemättä, voimia kasvaa lempeydessä ja lujuudessa, muistaa rakastaa. Pysyä kaiken muuttuessa itsessään. Katsahtaa kiitollisena varjoonsa ja valoon.