Mustat piparit

Maan teitä

2012-02-22T16:08:00.000Z

Tuuletan vihreitä, poluiksi kuluneita ruohomattoja,
ihailen ja silitän jokaista kiveä erikseen.
Puupenkkien maali irvistelee, mutta pitää hyvin sylissään,
riippumatosta kuuluu kiherrystä.
Kuplin, kuplit, kuplimme.
Loppukesän tuuli
on tumma ja kirpeä.
Puhetta, puheita, paljon naurua,
paljaat varpaat irrottuvat maankamarasta,
sanallisia kärrynpyöriä.
Illan rupsahtaneet päivänkakkarat,
viltin läpi tunkeva yön kostea viileys
muistuvat mieleeni ja silti
mulla on hirveä ikävä teitä,
maan teitä.

Toisinaan kylmää

2012-02-22T13:17:00.000Z

Kylmää kohdata
kohtaamattomuus,
kyvyttömyys kuulla.

Niin erillään on ihminen
toisesta,
likeisimmästäkin,
toisilla aalloilla,
sielultaan kuurona,
toisinaan.

Semmonen yks hiljanen

2012-02-18T07:56:00.000Z

Semmonen yks hiljanen tyttö ja vakava. Sen kodissa on kuistin ikkunoissa pitsikuuraa, hengityshuuraa. Sisältä hiipii vastalämmitetyn uunin vieno savukiehkura. Hopealusikat ovat tummuneet.

Se tyttö kiipeilee putoamatta erivärisillä villaisilla puhelinlangoilla ja heittää sukset väenpaljouteen, mistä joutuu vastuuseen ja myöhästyy juhlan sankarittareudesta, josta ei puhuta muutenkaan ääneen.

Sillä on oranssi mandariinikimara kupposessa ja kynnet lakattu Delhin punaiseksi. Se antaa jo joidenkin lähestyä halaamaan, lausuu aidosti kohteliaita sanoja, ymmärtää asioita, valaisee sanoillaan.

Se istuu jalkoja heilutellen vaneripiirongin päällä ja katsoo ilmekään värähtämättä.

Kumma ilo

2012-02-14T13:35:00.001Z

Kissa nojailee kylkeeni, sipostaa tassuaan suikulaan naamaansa, katsahtaa tyynesti ja siirtyy sivummalle rauhaansa. Kello toksuttaa aikaa. Ikkunan takana luonto pöllyttää lumiaan, peittää hetken huolet, huiskuttaa armeliaasti.

Tunnustelen tästä päivästä poimittuja pieniä onnia, sillä onneista pienet tuntuvat vahvimmin. Niistä syntyy sydämen kuva. Kiitos, että olet, ystävä!

Ammotus ja tilke

2012-02-13T06:40:00.000Z

Maanantain ehdottomuudet kuuluvat:
Ikinä en muuta tästä kodista.
Ydinperhe on näkökulmastani marginaalissa.
Yksinäisen vanhemman kumppani on yksinäisyys.

Näkemistä, jakamista, ymmärtämistä,
arkiaherrusta, huoltohommia,
ristiriitoja, raivoa, rajoja,
rakastamista yhtä kaikki.
Sydänalaan koskee.

Peileittä, kimpoamispinnoitta, ilman muita ihmisiä
en oikein näe tarpeeksi syvälle,
tarpeeksi etäältä, toisaalta,
ymmärtääkseni
kasvamisen kipeän ja kasvamisen ihmeen
lähelläni.

Universumin mittasuhteet

2012-02-12T14:01:00.000Z

Voituani syvästi pahoin kauniista maailmanlopusta kertovan elokuvan vuoksi tuntuu oma vaihtelevan neuvoton vanhemmuuteni kimaltavalta arjen gaalalta ja lasten uppiniskaisuus syleiltävän suloiselta, tavallinen tasapaksu elämä hohdokkaammalta kuin ikinä.

Yksinkertaisen ikävä

2012-02-11T18:59:00.000Z

Hennon lehtimetsän vihreää,
purppuraa, valkoista ja vaaleanpunaista,
oranssit varjot, mustat yöt,
sitruunankeltainen aamuvalo,
pajun sointi, metsän kahina, lintujen äänet,
savu, hiki, maa ja niiden yhtä oleminen,
suolaa, sokeria, vettä ja leipää,
juurekset, juuret, ihmisen varret, luonnon rytmit,
villaa yllä ja alla,
tuuli, sade, valo, tuli,
yksinkertaisen ikävä.

Kirjanmerkittynä

2012-02-07T19:27:00.000Z

Herätä luonto kainalossa omia aikojaan, liittyä lapsen valveeseen, roikkua unen kuvan vilpoisalla ullakolla, viipyä siinä, ryhtymättä suorittamaan aamua. Maata illalla vällyn ja viltin alla, kuulla Lapin lennoston yöharjoituksen pauhu, olla rauhassa kahden juuri nukahtaneen välissä, unilaulu vielä ilmoilla, iloita vaiti hiljaisuudesta, nukkuvan ihmeen kauneudesta. Viuhtoa vimmalla viiltävää viimaa vastaan ja lämpöillä samalla ihon suojassa, pieni rakkaus taskussa. Olla kirjoittavinaan runoa tanssitarhurista, muistella kevään lorukimaraa, askarrella mielessään sakaraisia pahvitähtiä ja maata samalla salin lattialla joogaharjoituksen partaalla. Olla silloin tällöin pitkin päivää tässä, kirjanmerkittynä läsnä, puumerkkinä pakkasessa. Antaa liukua uneen.

Pienet varpaat

2012-02-01T20:00:00.000Z

Huljuttavat valtamerten aallot,
silittävät kallioiden piirteet
pieniä varpaita, vielä.

Piirtyvät rakkauden jäljet,
ilmaa kihartavat askeleet
kiipeävät korkealle.

Hyppäävät omalla polullaan,
tanssivat elämänsä merkit,
pienet varpaat.

Millin inhimillinen kasvu

2012-01-31T15:44:00.000Z

-hyvät pitkät yöunet
-vain lievästi kipeät lapset ja häämöttävät parannusratkaisut
-sopivan lyhyt puuhakas työpäivä
-arkisia viipaleita iän lahjoittamasta kokemuksesta suhteuttaa asiat ja itsensä maailmankaikkeuteen
-millin inhimillinen kasvu
-ilo entisten työkavereiden tulevasta vilahduksesta
-kuvitelma pullanleipomisesta aistivaikutelmineen
-lapsen raivon kohtaaminen kohtalaisella tyyneydellä
-tyttären viipyminen sylissä pitkään ja nauravaisena
-pojan kauniit piirteet ja itsensä määritteleminen ajattelevaiseksi
-virttyneen myrkynvihreän villaviltin tehokkuus pakkasentorjujana
-pitkä yhteinen ilta lasten kanssa
-etukäteisilo soivan siilin tanssivasta keikasta
-nauru
-pieni hiljaisuus
-aikainen nukkumaanmeno

Hetki hereillä

2012-01-29T14:57:00.000Z

Tumma sello löysi kolon kylkiluuni mutkasta ja soitteli sieltä öisin pitkiä säveliä. Pakkaspuun oksistosta tuuli hipaisi kasvoilleni kimallusta. Niin hiljaista, kuin hengittämättä. Nukkuvan lapsen kasvoilla lepäsi kaunis rauha. Venytin viileän täkin alla elämän täyteen mittaansa ja päätin kasvaa vielä siinä onnelmaisessa kierteessä, jonka uusi päivä ojentaisi.

Lusikoin päivää

2012-01-16T06:02:00.000Z

Kaalinpää kierähtää kassista eteisen matolle ja sen kintereillä naurisperhe, näkkäriä, nenäliinoja. Roskasanko on unohtunut ulos. Avaan raittiille ilmalle ikkunan, puran kauppakassit. Kissa värähtää unestaan. Puolukkavispipuuro ei tahdo jättää kattilaa, tiskit huomauttavat. Silppuan valkosipulin rypsiöljyyn, kuullotan punaiset linssit. Paprikaa, perunaa, tomaattia, porkkanaa, kasvilientä, chiliä, tuorejuustoa. Unohdan koko höskän muutamaksi tunniksi keittiöön sotkeuduttuani pyykkeihin, papereihin, käsitöihin. Totun keltasipulin kultaiseen oopperaan. Väkerrän uutta neuletta, luen vähän hötöä, yhteytän ihmisten kanssa etäisesti netitse, viivyn joissain kirjoituksissa. Jo viideltä väsyttää, niin kuin arkisinkin. Suljen jokaisen toosan. Hiljaisuus hoitaa. Päivä himmenee kaunoiseen lumisateeseen. Istun sohvalla kissa sylissäni ja katson niitä, kauan. Velvollisuudet ovat kavenneet kahteen: vakuutustarjoukset ja opiskelupaikanhaku. Hoidan ne huokaisten, mutta rauhassa. Katson vähän televisiota. Muistan linssipöperön ja haudutan sen valmiiksi. Lusikoin. Luen. Tuoksu on tuttu ja talvinen. Neuloskelen, lueskelen, kirjoitan, olen. Uni tulee varhain. Täkin päällä on viileä nenänpää. Aamu tulee syvän levon jälkeen varhain. Jatkan hiljaa olemista silittämällä kissaa, katsomalla ikkunasta uuden päivän alkua muutaman villasilmukan läpi.

Hyvän tavallisen resepti

2012-01-13T15:29:00.000Z

Hyvän tavallisen saa sekoittamalla
-tunnin ääneenlukemisenopettelun hurinaa
-tusinan tärkeitä kädenliikkeitä joilla huiskauttaa tukka kasvoilta ja tanssia samalla
-pari tuntia viihtyisyyttä korostavaa työmaasiivousta niin ettei kotona enää tarvitse
-juomalasillisen jonninjoutavaa jutustelua
-rahtusen joogan sarananavausta
-hetkosen kodin lämmitystä kuivausrummun kuminalla
-parikymmentä minuuttia kärryjen ylämäkityöntelyä parinkymmenen sentin kinoksessa
-ripaus maailmanparannusta keinolla millä hyvänsä
-minuutti ketsuppiroiskeista puhdistettujen pitsiverhojen ripustusta
-loraus lasten leikkien salakuuntelua
-tujaus tulevaisuususkoa liitettynä ystävien seuralla

Nautitaan tuoreeltaan ja annetaan tekeytyä unissa yön yli seuraavan hyvän tavallisen juureksi.

Kimallepiparit

2012-01-05T16:47:00.002Z

Kuitua, pölyä, hippuja,
räsyjä, rakastusta ja raottuvia avaruuksia,
kivistystä, armollisuutta ja luottamusta
hämmennetään tähtisadetikulla
möykkelikköiseksi taikinaksi.

Leivotaan pieneksi onneksi.

Paistetaan uuden ajan valokiilassa
naurusta narskahtelevaksi.

Syödään yhdessä
sopivan repaleina.

Keinokuitu toimii

2012-01-02T19:40:00.000Z

Parsin
hajoamiseni ja ikävän
yhteen
rumanvärisellä keinokuitulangalla.

Syntyy tervehdyttävä,
uskoni ohittava
paikka.

Yksinäisyys
ammottaa vielä.

Kuron jos joskus
on etsimättä, odottamatta
sen aika.

Viljo ja Viivi

2012-01-01T17:04:00.000Z

Ihmisen lasten nukahdettua
Viljo ja Viivi hipsivät suoraan keittiöön.
Muruset ropisevat lankkulattialle.
Katoavat komeroista pumpernikkelit, hannatädinkaakut, maissinäkkärit,
pakastimesta hillomunkit, nougatjäätelö ja herukkajäädyke.
Sokeritomuiset pullistavat mahaansa.
Lopuksi hörppäävät puoli pulloa kermalikööriä
ja rojahtavat sohvalle horrokseen.
Oi jouluhiiren unta!

Alussa ja lopussa on tunne

2012-01-01T11:39:00.000Z

Aika mutkittelee. Alakulo käy hipaisemassa minua silloin kun sitä huvittaa ja maalaa ilolle taustavalon.

Onni on omasta rohkeudesta, kulkemisesta omaa tietä, vaikka se päättyy tummanharmaaseen tuntemattomaan, kuin mustaan aukkoon. Onni lasten olemassaolosta ja yhteisestä elämisen merkityksestä. Lasten poissaolo tekee sen kirkkaaksi. Onni tavallisesta elämästä, jossa on oma paikka maailmassa, likeisiä ihmisiä ja runollisia ulottuvuuksia.

Murhe on aina mukana kulkevasta yksinäisyydestä, vaikka hyväksytty, niin samalla syvältä kirpaiseva. Murhe itseni ja muiden etäisyyksistä ja ulottumattomuuksista, missä ihmisten jäljet risteävät mutteivät jää. Murhe on viime vuosien menetyksistä ja pettymyksistä, jotka yhä tuntuvat, vaikka omalla tavallaan rakentavat arvokasta tätä päivää.

Onni on lasten jakamasta maailmankatsomuksesta, joka on niin viisas, viaton ja paljon käsittävä. Onni on suuri toivomistani ammatillisista näkymistä: uudenoppimisen aika on käsillä taiteen yhdessätekemisessä. Onni on ystävistä, jotka ovat.

Murhe on maapallon murenemisesta.

Tässä ajassa
tunnen ääret
rinnan.

Yksi

2012-01-01T07:07:00.000Z

Leijuvalla voikukkahahtuvapellolla.
Seurustelua heläjävässä yökahvilassa.
Kirpeinä juhlapyhinä ja kalendaarisissa kohoumissa.
Arjen valinnoissa ja kaikenkokoisissa elämän päätöksissä
koskien omaa ja lasten tavallisen elämän hyvää.
Öin, päivin, kaikkina aikoina,
tässä ajassa.

Niin kovin keskittyneenä
tähän pikkuiseen pisteeseen, että
katoavat avaruus,
valo
ja
unelmat.

Ympyrä

2011-12-30T14:31:00.000Z

Kultainen, kimalteinen, punainen
kietoo meidät ympyräksi.
On lämmin ja hiljaista sielussa.
On hyvää yllin ja kyllin.

Hajalleen hajonneet palaset
on tuuli järjestellyt uudelleen,
kieputtanut kuultavaksi kuvaksi.

Ikävän käsivarret rungon ympärillä.
Nimetön suru hakeutuu pieneen.
Ja sen tietäminen, että rakkaus
on aina kotona.

Piirrän vuodenvaihteesta
kultaisen, kimalteisen, punaisen
ajatusviivan.

Pimeässä näkyy valon rajat

2011-12-18T19:55:00.000Z

Hetki jolloin lapsista näkyy portin taakse pompahtelevat pipot.
Hetki jolloin ystävät eivät vielä ole saapuneet.
Hetki jolloin voi kävellä hidastettuna vuodentakaista reittiä.
Hetki jolloin kukaan ei odota perillä eikä palatessa.
Hetki jolloin valo synnyttää lumonsa.
Hetki jolloin rajat hellittävät ja
me kohtaamme.

"Olla tähtien ympäröimä."

Pitkää aikaa

2011-12-16T19:25:00.001Z

Sydämeen kätketyt sanalahjat ja runsaat sylilliset jäljet
kieppuvat sisäilmassa uusintoina, uusintoina.
Jaetut syvät hetket avautuvat uudelleen ja kantavat.
Tiiviistä hetkistä jää kestävä kiitollisuus.

Uusi päivä antaa heti uuden elämän ja
kaiken himmennetyn takaisin,
luontevasti ja mutkitta,
lasten toistuvin onnellisin huokauksin säestettynä:

Ajattoman aamun,
runsaan raittiin ilman aamu- ja iltahämärissä,
elvyttävän pitkät päiväunet,
lämmintä kotiruokaa,
runsasta pyykkäämistä,
harrasta ja keskittyvää leikkiä,
pitkiä iltasatuja,
ihmisenä olemisen ihmettelyä,
pitkää aikaa
huomata muutaman kuukauden kasvu
yhdessä perheessä.

Aika hidastuu
aikuisen, jossain ajassa olevan,
olemuksessa.

Pimeästä pimeään

2011-12-14T19:39:00.000Z

Unohtanut lasten joulujuhlat,
muistanut laskea vähenevät päivät,
unohtanut leipoa taikinasta piparit,
muistanut reseptin uudelleen ulkoa,
unohtanut jäykkäkouristusrokotteen,
muistanut unohtaa verot, verhot,
unohtanut puuroriisin kauppaan,
muistanut haaveilla riisipuurosta,
unohtanut unelmansa,
muistanut sen taas.

Valkoinen amaryllis notkuu Bob Marleysta:
Would you be loved and to love?
Sypressi jää tuoksumaan.
Hyasintit olivat vauvoja vasta.

Kuusivuotias kertoi tietävänsä
maailman kyllä syntyneen,
muttei arvellut sen loppuvan.

Arki ja arkaaisuus kulkevat
keskiviikkoisin käsikynkkää.

Käänteessä

2011-12-12T16:53:00.000Z

Joulukorteissa himaltaa metsää.
Vino joulukuusi valoitta parvekkeella
odottaa sekin.
Lumihiutaleetkin ovat neilikkaisia.

Kolme viimeistä virallista häämöttää,
tulee käsille ja sydämelle.
Viimeiset. Nyt. Ajatella.

Syystalveksi syrjäytetty punainen tunne
valtautuu
sisäiseksi iloksi.

Käänteessä on hyvä olla,
hyvällä kääröllä.

Kumma solmukohta

2011-12-07T20:18:00.000Z

Ihan suin päin pitää hypätä sinne mistä ei mitään tiedä. Se ei ole vähäisessäkään määrin järjen asia. Sinne on mentävä ja katsottava, mitä löytää. Ne ovat niin intensiivisiä, risteykset, joissa sijaitsee sekä vaara että mahdollisuus. On mentävä ja tunnettava monenlaista epää: -varmuutta, -tietoisuutta, -mukavuutta. Sitä kautta vasta pääsee kokemaan elämästä jotain toista, kuin jäämällä tähän. Se on kumma solmukohta, jossa samaan aikaan tuntuu huikaisevalta ilma siivissä, ja tuntuu järkyttävältä maankamaran kaukaisuus. Voi tipahtaa. Voi lentää. Jää ikävä, helpotus, muistoja, tunnelmia, muutoksen hiomia pintoja, päiviä vailla ylväyttä, harmaita aukkoja, paljon vaaleanpunaisia unelmia. Hyppään.

Kuun kuudes

2011-12-06T07:22:00.001Z

Metsän havumattoon
harjaa jäiset varpaasi.

Laula julmalle kuuselle
punaisista marjoista.

Anna rauhan koskettaa
kaarnaista vartta.

Migreeniraita

2011-12-05T20:12:00.000Z

Migreeniraita on niin 70-luvun mustavalkeaa maria. -Milloin teillä oli ensimmäisen kerran oireita, kysyy vakuutusyhtiö. -Jo lapsena. Resepti on pehmennyt kulmistaan taskussa vasta neljä vuotta, korkkaamatta. Jyystän vakuutusyhtiön kynällä rastin ruutuun kohtaan lääkitys. Lapsena repussa oli päänsärkypäiväkirja reissuvihkon sijaan. Henkivakuutus evättäneen päänsärkeneeltä särkipäältä. Piirrän raidoille omat nuottini ja la-laulelen oudoin sanoin.

Menen tekstiin

2011-12-05T19:56:00.000Z

Aamulla avaan lauseen,
silitän heräävää sanaa.
Tänään on huomen,
olemme alitajunnassa.

Sana rakastaa merkitystään, muotoaan ja vaikutustaan.
Minäkin.
Ikkunaan ripsii pilkkuja.

Sanan ja sanan välissä on merkkejä
ja on vain välejä. Ne puhuvat hiljaa
sinulle.

Nauratat minua huomaamalla
kielen ulottuvuudet.
Uimme siinä kuin vilpoisassa kesävedessä.

Vedän lauseen takaisin korviin.
Täkki alkaa kukkia tavuja.

Tunnen mummut

2011-12-02T19:11:00.001Z

Kellon tasainen rahina häipyy mustaan iltaan. Himmeä valo tekee huoneesta lämpimän. Verhot ovat kesätuulen ohuet ja lumeton talvi saa niistä kodin. On pehmeä pimeyden ja hämärän välinen tila. Lapset uppoavat uneensa.

Koetan tavoittaa ne värit, joista illan tunnelma tulee. Se puhuu. Salaperäisyydestä. -Mummut.

Jouluvalosarja on löytänyt muotonsa pöydältä, joka on mummun kamarista. Nyt poikaani ei enää pelota. Verhot olivat toisen mummun kamarissa. Tyttäreni antaa niiden liehua. Mummutunnelmaa täydentää mustavalkoinen, kirkkomaisemainen täkänä, käsittämätön kuva lapsuudestani. Kalastajalankainen sänkypeitto suojaa sohvaa. Mummun askartelema valoryijy nauraa pimeälle ääneen. Tällaiseen olen asettunut, tällainen tuntuu kodikkaalta.

On tekeytymässä uusi mummula, lasteni oma. Yhteys on muodostumassa muhkuraisten ja paikoin onnettomien säikeiden liittymästä. On ikävä, on aikaa, on suunnitelmia. Lapsenlapset rakentavat mummuille tietä vielä seuraavaan kesään.

Mummut tuntuvat minussa ja meissä, kuin olisivat tulleet koolle joka suunnalta. Olemaan läsnä syystä, jota ei tarvitsekaan tietää.

Menneet ja tulevat hiihtohaaveet

2011-11-26T06:01:00.000Z

Harva seikka voisi olla niin kaukana elämäni fokuksesta kuin hiihtäminen ja sittenkin sillä on sukseva sijansa, joka huurruttaa ripset ja hehkuttaa posket ja kierrättää veren hapekkaaksi. Siksi taas kiitollisuudella vastaan himalaisen latuhaasteeseen kahdeksalla menneellä ja tulevalla muistolla. Hiihtämisen ihmetykseen tartu sinä, josta niin tuntuu.

Jos alan hiihtää, menen koukkuun.

En ole kasvanut ulos yli 20 vuotta sitten hankituista suksistani. Perusvarustukseeni kuuluu korkkia ja yksi sininen voidepurkki yli ja alle kymmenen asteen hiihtämyksiin.

Kerran maaliskuussa, yksin ja kahden kissan kanssa mökillä hiihdin päivät päästään. Joka aamu aloitin varhemmin ja varhemmin, hiihdin kauemmin ja kauemmas. Höyrysin päiväsaunan jälkeen mökin portailla talitinttien kiherryksessä.

Lapsissa on hiihtäminen sisäsyntyisenä, koska olemme maalaisia ja elämme luonnon helman ulottuvilla. Hiihtäminen siirtyy ihmisestä ja sukupolvesta toiseen siinä missä mikä tahansa muukin perheiden hiljainen tieto.

Kerran, yhden ainoan kerran eräs rakas ihminen näki minut suksilla kiertämässä sadan metrin ympyrää. Rakastus oli jo muutenkin haivenemassa.

Hiihtääkin saa ihminen sellaisena kuin on.

Runossa potkuroin pakkastuulella ja olen lumimaiseman sisässä juurilla, mutten hiihdä.

Seuraavan, kovin kaivatun lumen tultua näen itseni pienenä ja pipoisena metsässä hiihtämässä pakahduttavien kuusten lomassa vailla latua ja niin onnellisena.

Yhteydet ja ymmärrykset

2011-11-25T22:23:00.001Z

Olla maailmankaikkeudessa omassa, oikeassa ja todellisessa kohdassaan. Samaan aikaan samassa paikassa tietää hyvin olevansa ilman toista, joka on ihan siinä, välillä ja ihan lyhyinä hetkinä, ja samalla niin hirvittävän etäällä. Sinä. Sinä ja sinä. Ja kaikki se, josta tuntee sen, millä ei ole nimeä. Vain hipaisut, haivenet, harvat pienet eleet, kosketukset, katseet, sanat jostain ihan muusta.

Dg: Risteytyvä melankolia

2011-11-25T07:34:00.000Z

Aamu kävelyttää minua

asfaltinvärisellä kristallipiparimurskalla.

Lämpötila ja biorytmi ovat nollassa.

Mummulalapset pitävät kiinni

mummun lapasista.

Käyvät kauniin kirjaston akvaariolla,

laskevat nurmikkomäkeä,

leipovat tähtipullia.

Minä heiluttelen

molempia käsivarsia

vartaloni vierellä.

Minulla diagnosoidaan

risteytyvä melankolia.

Näen jo matkan

läpi täysmustan maiseman

tyhjässä bussissa.

Oikeassa risteyksessä

hyvällä pysäkillä

he ovat vastassa.

Vilkutamme

rakkauden

merkiksi.

Mitä minusta kahdeksasti tietämättäsi aavistit

2011-11-20T21:05:00.002Z

1. Osaan ulkoa kaikki Ultra Bran biisit.

2. Ostan lastenkirjoja itselleni.

3. Olen sammunut kuivaan heinäkompostiin.

4. Vietin puoli vuotta vallatussa talossa Leipzigissa alatyylistäen saksaani reippaasti.

5. Olen kuherrellut pankkiirin kanssa Bahamalla.

6. Lentäessä henkeni ei pysy mukana.

7. Ellen olisi äiti, olisin ojassa.

8. Unelmoin Elimyssalosta.

*Bonusraita: Runoilija Ilpo Tiihonen on hurrannut minulle vauvarunouden eläköötä...

Nämä olivat sunnuntailliset tunnustukseni pienen hilpeyden kera ja hattivattisin sähkötyksin. Himalaiselta poimin tämän haastekopin. Heitän haasteen sinulle, jolla on kahdeksan tunnustettavaa: Koputa tai vinkkaa.

Pakkaspäivänä valkeni asiain oikea tola

2011-11-20T09:19:00.000Z

Kun paljas lapsi roikkuu minun saunanlämmittämässä rungossani, sydäntä kieputtaa vieläkin enemmän, kun lapsi ilmoittaa, että hänellä on keinonsa pysytellä lämpimänä.

-Minä sanoin, että minä avaan nyt tämä oven, sanoi kolmevuotias tyttö veljelleen tuikeasti silmiin katsoen, selvästi ja kuuluvasti häntäluustaan saakka artikuloiden.

Sitten leikitään kutitusta, kirjaindominoa, pöydänalusmajanrakennusta, hullua tiedemiestä. Runotellaan, lauletaan omin sanoin ja sävelin, piirretään stäärvoorsia, haikaillaan piilotettujen joulukalenterien perään, tuskaillaan tylsyyttä, pätkitään villalankaa, syödään lakritsia ja popkornia sohvalla.

Kiikutaan, leikitään apinoita, vakoillaan punatulkkuja, havainnoidaan kuuta, liukastellaan, kinastellaan, ulvotaan nälkää ja väsyä, hiljennytään sammuttamaan nälkä toiveruualla (pinaattipastaa pelkällä voilla), elämöidytään seitsemästä veljeksestä ja sihisten simahdetaan vällyihin, kun pakkasyö puhaltaa huurua ikkunaan ja pieni perhe pötköttää sopuisasti unissansa.

Tomusokeriset

2011-11-14T19:12:00.000Z

Kääriydyn lehteen hapankaalimaalla ja annan laahuksen kahisuttaa maata. Kaaliumia! Havisutan huopaista hattua. Ajatukset kiivailevat muuten lauhassa kielessäni. Voi äänijänteiden kiristys ja äänteiden terävyys. Miksi huudan, miksen kuiskaa, saan kysyä itseltäni uudestaan, tänäänkin. Pehmeys ei asu näissä nahoissa.

Anteeksi löytyy äkkiläheltä. Se on kuin sileä kivi, armelias ja vaiti. Kiitos. Hyvä alkaa virrata minussa ja se aaltoilee kauas, kauas. Maltan olla tässä päivässä, tässä illassa ja yössä, hyvässä. Tässä lapsen katseessa, pyynnössä, hipaisussa. Piiru piirulta hyvä voimistuu.

Kylmää tomusokeria varisee männynoksilta. Se makeuttaa talvipuutarhan haikean maan.

* * *

Sanat hattu, virrata, pehmeys, kääriytyä, äänne ja talvipuutarha sain himalaisen sanapolulta, mistä iso ja lämmin kiitos, himalainen! Kun meillä on sanat, meillä on paljon. Muutenkin jo ihan kaikki <3

Sivulla 12

2011-11-10T19:23:00.000Z

Yksinäisyyden yksi puoli on, sanoit, kutina siitä että kaikki tapahtuva on mahdollinen. Kuvittelet minut vilahtamassa keittiön hämärässä, sanot. Näet minut tavallisuuden rihmastossa vailla asiallisuuteen kääräistyä pakahdusta. Kuva toisesta jää toisen todellisuuden kuvaksi. Sinun olemisesi on niin painavaa, että sinä jätät ilmaan jäljen, painauman sinusta. Tunne, järki ja tieto paikkaavat aukon vastaamaan tässä olevaa. Vaikuttaa tyhjältä, mutta tiedän sinun olevan sivulla 12. Huomasitko?

Ääntämätöntä

2011-11-10T14:36:00.000Z

Taivaan matolla oli vaniljarantuja. Et sanonut aamulla mitään. Se ei ole avaruutta vähemmän, joka virtaa sanatta kahden ihmisen lävitse ja järisee. Me vain olimme. Pörrötit hiuksiani. Pidin kädestäsi. Se mikä jää sanoittamatta, ritisee puuskan tuulena kahdessa. Kimaltaa. Pyörryttää. Tikahduttaa. Se on sanoja ennen, ennen ensimmäistä kosketusta, siinä mitä ei voi ääntää. Taivaan matolla on sakeanaan uhanalaisia siemenenhitusia. Tunne pyrkii ruumiistani ulos lämpösäteilynä. Pienikin valomäärä riittää itämiseen.

Onnet nyt

2011-11-06T17:48:00.000Z

*sitä mukaa kuin aika soljuu, solahdamme uuteen
*pysyn levollisena työn rytmissä
*viime vuosien muutokset minussa tuntuvat työn arjessa
*lapset ovat vastustuskykyisiä, hengissä ja itsessään, tunteikkaita ja tahtovia
*yöt eheytyvät ripauksittain
*joskus on päiväunia
*kotimme muuttuu tarpeisiimme (etenkin minun viirauksiin)
*kotikirjasto kestää
*pieniä viitteitä ihmistenvälisyyteen on, onni on pienissäkin
*deevitamiini hoitaa
*kynttilän valo kaunistaa harmautta
*elämä on auki

Päin hämärää

2011-11-06T17:28:00.000Z

Taivas on harmaa,
metsä on harmaa,
vesi on harmaa,
ääriviivoitta,
yhtä ja samaa.

Veden pinta ei pisaroi,
tiheä tihku jää leijumaan ilmaan.
Harmaan ydin on valotta.

Hämärä himmenee
huomaamatta, kuljettaa pumpulissaan.

Kun pysähtyy,
harmaa hivuttautuu
loputtomiksi sävyiksi.

Kuusen karahka kehystää
vettä ja metsää. Katukiveykset
kimaltavat mustina jalokivinä.
Puolukanvarvut kiiltävät hiljaa.

Taipuessani puuta vasten
näky muuttuu.
Vaaleanpunaista, vaalean oranssia,
pilkkuisia kaupungin valoja.

Nauttia märästä harmaasta hämärästä
on mennä sen sisälle.

Itsestään selväksi

2011-11-06T17:07:00.001Z

Taakseni
katsomalla näen,
mistä olen tullut.

Syvemmällä
ovat juuret.

Tässä
on tämä hetki
ja haaveeni.

Näen,
mistä olen tullut.
Muuten en tietäisi,
kuka olen.

Mennyt
on arvokasta.
Vasta sen nähdessäni
tiedän, että olen tämä.

Ilman autius

2011-11-05T17:27:00.001Z

Ilma makaa kiireettä sohvalla. Ikkunasta katsoo kaukana koivunranka ja harmaa. Ilmassa on havaittavissa tilaa, liikaa tilaa, vaisua autiutta. Sellaista johon eksyy, vaikka ihmiselliset ääriviivat terävöityvät. Näkee selvästi sen minkä tietää, ja mikä koskee. Se plumpsahtaa mieleen toisinaan, odottamatta. Sen kanssa Ilma elää. Se ei muutu, ei koskaan, Ilma ajattelee. Se on hänessä nyt, on aina ollut eikä ikinä jätä. Lapset kirmaavat, viipyvät katseessa, hymyilevät, virnistävät, nauravat, pyytävät, uivat onnellisina huomiossa, nähtyinä.

Minuutti metsässä

2011-11-05T16:44:00.000Z

Hiekka rasahtaa jalan alla,
ajatus vartalossa.
Reitti kulkee yhtä matkaa
joen liplatuksen kanssa,
tuuli koleilee harmaina viiruina.

Metsä kutsuu syleilyynsä,
en emmi, osasin odottaa.
Äänet muuttuvat heti neulaspolulla.
Maailma on toinen saman tien.

Venyttelen kohti maata:
Terve maa, tunnut tutulta.
Männyn kaarna tuntuu lämpimältä.
Halaan toisellekin poskelle.
Tahtoisin jäädä:

Niin vihreää sammalta,
niin maista maata,
niin hämäriä havuhelmoja.

Kuin toinen olisin
lähdettyäni.

Tuntemattomalta taholta

2011-11-03T10:55:00.003Z

Yksin kaksi
kaksin yksi.

Kuusi
kuiskaa
kolmatta.

Tumma tuntematon
saa kiinni sen,
joka on paikallaan,
vastustamatta.

Sitä ennen hän kääntää kylkeään,
käpertyy tuhisemaan onnellisena
alkuperäiseen asentoon.

Punaisen pipon alta
kuulu puhetta
elämisestä nyt.

Omistettu Jussille, joka antoi numerot ja sanat

Toiseen valoon

2011-10-31T05:30:00.000Z

Kului reikiä.
Purkautuivat langat.
Repeilivät pinnat.
Vahvoja silmukoita ympärillä
on niin paljon että kude
kestää kohdata
uusia kulumia.
Aukoista pääsee toiselle puolelle
toiseen valoon.

Kiitos, metsä! Taas.

2011-10-30T20:21:00.000Z

Kävelen ihan tavallisilla lenkkareilla niin että jalka melkein koskettaa maata. Harppaan ilmaa lävitseni, minuksi pitkiä askelia - ja voi miten hiekka on jalan alla pehmyt. Minähän liikun. Ihohuokoset avautuvat, rangassa pisaroi, hengitys tihenee, kuusikko hymyilee rohkaisevasti: Tee niin. Posket omenoituvat, ilma virtaa minussa ja veri. Onko tällaista!

Haapa, jonka rungossa on ilon roiskahduksina keltaista jäkälää. - Minä nojaan sinuun. Kiitos, puu. Venytellään yhdessä. Takajalat ja etujalat, puutuneet käsivarret, kaula ja ranka ja sormet ja varpaat. Haapa, ajaattelen sinua vielä illalla.

Kiihdytän vain vauhtia. Ei, ei minulla ole kiirettä, iloitsen vain liikkeestä. Iloitsen siitä, että jalan kulkeminen on pitänyt sisäisen voimani tällaisena. Sitkeänä ja dynaamisena.

Hilkulla oli loppua ilma. Oli loppua virta. Oli loppua liike. Sitä voi pökkelöityä äkkiä.

- Metsä, sinä sanoit: Tule. Olen ihan tässä. Lähellä, sen kun tulet. Empimättä lähdin ja lähden taas. En estä itseäni. Liike on minussa ja minä liikkeessä. Tältäkö tuntuu olla elossa?

Hyvää harmaata

2011-10-30T05:38:00.000Z

Voi taivas, kuinka kaunis olet harmaana! Sinä viluinen, kylmästä lommolla. Pitkä harmaa hämärä puhaltaa ajatuksen: Se, ettei mitään tapahdu, on hyvää täynnä. Harmaa on äänettä kylmä. Se antaa sinun olla. Tunnet rankasi ja ojennat sen, kaunis. Kuin uimahyppääjä menet udun sisälle, unohdat pahan unen ja kuuntelet, kuinka mandariinit tanssivat verkkaan. Punapensasteestä kasvaa lämmin kiehkura arktiseen sunnuntaihin.

Variksenmarjan Varpu

2011-10-29T19:09:00.000Z

Sammaleiseen lauta-aitaan voi nojata. Näen metsälämpäreen harvoine mäntyineen, mustikka-, puolukka- ja variksenmarjavarpuineen. Muistelen Variksenmarjan Varpua.

Hän katsoi sellaisin karhunsilmin, joita ei ole. Kiireettä, vuoroin puhelimme, antoi vain ajatusten tulla turpeen mutkasta.

Viestejä menneestä oli seinien välissä, oli ilotulituksia ja tulipaloja. Oli muistojen lohkareita, piilottelevia taloja, taloja jotka olivat mutteivat tulleet näkösälle. Jotka säilyivät rauhassa. Oli tämä aika eikä muuta. Tämä aika, missä rauta lämpeni ja puu lämmitti. Savua hiipi sisälle muistuttamaan ikiajasta, kuin vanha koputtamatta tullut tuttu.

Meillä oli sellainen yhteinen kohta, jossa maisema kaatui taakse ja olimme vain me, vanhat tutut. Hetki johon jää.

Sammalta sai olla myös katolla.
Se joka varjoili saunalla ei ollut tästä maailmasta.
Kiipesin aidan yli syleilyyn.
Olin kuin virvoittavasti torkahtanut.

Lokakuun huomen

2011-10-27T05:13:00.000Z

Pihlajan varjo liikkuu pimeässä, nostokurjen valon hitaassa rytmissä. Jätekatoksessa hyvästelen roskapussin. Naapuri nukkuu. Naiset kapsehtivat rakennustyömaalla, kengänkannat kadulla. Viisarit venyttelevät äänettä. Hidas aamu avautuu sisäiseen valoon. Pieni tuuli puhaltaa poskelle pisaran. Kuulen hiljaisuuden.

Ilmavaa

2011-10-26T16:41:00.001Z

Pimeä tuntuu tyynellä lämpimältä.
Pimeä kävelee aamuhämärissä.
Musta orava poukkelehtii.

Avaan ovia: komerojen, laatikoiden,
koteloiden. Komeroin, laatikoin.

Hyvästi hame, hyvemmin mekko.
Olkoon pellavasi, olkoon intianpuuvillasi.
Kilkattavaa matkaa. Vain äidin ompelema
vaaleansininen viiskytlukunen helisköön.

Se ruskea valkeakukkainen syntymäpäivänäni.
Se kihlajaisten vaaleanpunainen villainen.
Se keltainen kouluunlähtömekko.

-Äiti, sinä vanhenet.
Minne menet?
Hiljenet.

Lämmin pimeä pukee ajatuksia.

Sylilliset

2011-10-25T20:44:00.004Z

Kiertyvät kädet
rungon ympärille.

Nukkanahkanen on lämmin,
poski viileä. Suklaiset pielet,
uniset ripset.

Riippajaiset,
huojuvaiset,
riimajaiset,
rakkahaiset,
sylilliset.

Lataamme rakkautta.

Iloni tänään

2011-10-17T19:28:00.000Z

Unohdin tarpeeksi.
Kantelin kevennyttä mieltä kädestä ja laitoin sille lämpöiset lapaset.
Nautin eväslounaalla rukiisesta pastasta, luomutomaatista ja ihananmakuisesta omatekoisesta sämpylästä, josta röhönauroi kurpitsansiemen.
Muistin kissan viehkeän olemassaolon.
Lähdin aamulla selväpiirteisesti lasten kanssa.
Kysyin rohkeasti hyvällä menestyksellä.
Hymy oli herkässä, ellei jopa nauru.
Sain tunnustusta rohkeudestani.
Silitin pienen poskea ja suukotin toista.
Muumisarjakuva tasasi maailman tolalleen.
Musta tuntui värityskirjalta.
Muistin tulevat lomapäivät ja uuden matkan.
Muistin, kuinka puhua.
Kuinka kirjoittaa.

Ajatukset

2011-10-17T19:05:00.000Z

Minulla on kolme kirkasta ajatusta. Ne kalisevat kuin tammenterhot liian ohuen takin taskussa. Ensimmäinen kuuluu: "Vaikka pian tapahtuisi jotain maata liikuttavaa, niin henkeni virtaa minussa juuri nyt osana luonnon voimaa, onnellisempana kuin koskaan." Toinen kuuluu: "Metsuri vertasi minua sataan halkoon ja sen lämmitysvoima ei ole ihan vähän." Kolmas kuuluu: "Nyt tiedän, missä olen menossa." Ajatella, minne olen päässyt tätä möykkelikköistä reittiä.

Tuleeko nauru pitkästä ilosta?

2011-10-17T18:58:00.000Z

Miksi metsä ei huutaisi, kun sille vastataan?
Onko puu pudonnut omenasta?
Onko kaksin aina oksalla kaunihimpi kuin parempi pyy?
Kiittääkö kiitos, kun tekijä seisoo?
Onko terve kruunu kärsivässä ruumiissa?
Tuleeko nauru pitkästä ilosta?
Ei kai kolmatta roisketta ilman kahta?
Näyttääkö yö aamun illan?
Jos taakseen näkee, heittääkö veivinsä?

Kuuletko, kun metsä huutaa ilman vastausta.

Minne katosi päivät

2011-10-17T18:46:00.000Z

Nostan yöllä luurin samaan aikaan kanssasi. Se on totta vaikkei voi olla. Raotan verhoa kun heität ikkunaan lumipallon. Pöytälamppu paljastaa minut.

Kerrostalo rakennettiin 1920. Nyt se on muovipaketissa. Katonkorjaaja sujuttaa ikkunanraosta lapun: "Tänään klo 10". Yksinäisyys makaa sängyssä niin että lattialankutkin huokaavat.

Olet juuri syntynyt. Vuosi sitten. En muista mitään.

Ymmärrän Aleksis Kiveä.

Näin poissa

2011-10-17T18:20:00.002Z

Kotoa poissa vietetty aika on toisenlaista. Matka syntyy liikkeestä, tekee liikettä. Kotoa poissa näyttää tavallisessa hyvän. Seinät avautuvat seljälleen, hieno pilvi pölisee niiden tömähtäessä paljaalle maalle. Syntyvä näkymä särkee silmää. Ai näinkö?

Löytyy ystävän viisas sana, jaettuja outoja maailmoja, runsaita unia vähissä tunneissa, runsaita tunteita vähissä junissa. Matkalla löytyy kadonnut katse, vääntynyt oksa, ikävän koti.

Kotoa poissa vietetty aika värittää arkea takaisin ohi paperin. Irtoaminen on onnistunut, vaikka ponnistusvaihe kesti. Säröittä eivät seinät kaadu, mutta pöly on näkemisen arvoinen.

Palattuani tunnen syksyssä selväpiirteisen kevään. Meillä on vuoromme, katse, rakastava sana. Ilmaa ihmisten välissä, runsaita tunteita, vähän aikaa.

Näen keveän valon, se kulkee lävitseni. Puhelen kuolleille, laulan eläville. Näen paikkani ajan pyörteessä. Niin pienenä, keskellä kevättä.

Piirongista löytyneitä kirjeitä

2011-10-09T19:27:00.000Z

Yksi oli kirje eräältä pojalta 7-vuotialle Minnalle: "Sinä olet hauska, nätti, suorapuheinen (joka on hyvä asia), ymmärrät leikiä, ystävällinen, eläinrakas. Minä hermostun vähän liian pienetä, joskus en ymmärrä leikkiä. Äidinkielessä laiska, saamaton. ja Hieman liian raisu. Kirjoittele no-pe-as-ti!"

Kirje mummulta, kun olin 14: "Lähetän tämän pienen joulukahjan sinulle. Saat tämän luultavasti tiistaina, huomenna laitan tämän postiin. Hyvää joulua, Mummeli."

Erokirje poikaystävälle, kun olin 27: "Sinä muistutat vieläkin joskus, ettet rakasta minua. Joka kerta kun kuulen sen, osa minusta kuolee. [...] Hyvä suhde on sellainen, jossa saa olla turvassa ja vapaa [...]."

Kirjeestä ystävättärelle ennen eroa, kun olin 27: "En mahdu lokeroon, elän välitilassa, kadunvarressa seisoo Ämmän Betonin rekka-auto. Toinen mies ei saanut suudelmaa, vaikka notkuimme purosillalla auringon jo noustua."

Todella humalaisella käsialalla laulun sanoja Simala-rockin neuroviisuista vuodelta 2000: "Esko on Pekalle Kannuksen kuningas, vaikka Tarja Halonen on Suomen presidentti. Ja vaikka Esko haluaisi olla isi, niin Pekalle se ei sovi. Pekalle Esko on aina Esko Aho, vaikkei hän ole virallinen taho."

Muistiinpanoja Kuhmon kamarimusiikin festivaaliohjelman marginaalissa 2010: "Kylläisyys. Monta uutta kysymystä, kun entiset löysivät ratkaisunsa, ihmispaljoutta, avaruutta, hiljaisuutta, levottomuutta, hulluja kuvia, irtonaisuutta, hiekkaa varpaiden välissä, korvissa, hiuksissa. Ärsyttäviä mahdollisuuksia, kääntyviä katseita, olen kaunis."

Rakas Serafiina, tämän paremmin en osannut irrottautua. Olisinpa osannut kauniimmin. Olen taas itsenäistymässä, kyllä, vasta, taas. Minun piti irrottautua likeisimmistäni, jollainen sinäkin olet, yksi, monta. Olet rakas ja olemassa. Luotan sinuun niin, että voin olla näin irti. Minun täytyy erkaantua, jotta voin taas liittyä. Tämä liike on minulle välttämätön. Sinä kestät, ehkä. Ja kuule, viime yönä se sänkipartainen tuli aika lähelle. Onko hän se mies mäeltä?

Viisi sanaa tuulen naapurista

2011-10-09T07:44:00.002Z

Pinna on punoutunut sitkeistä ja hauraista säikeistä, nuhruisista naruista, purematta katkeamattomista langoista, uusista harmaista ja kuluneen kirjavista. Monta säiettä, yksi punos, ne ovat lujaa tekoa ja harvoin paikallaan, aina liikkeessä, pienessäkin. Ajoittain vain ohuesti yhtä, mutta yhtä yhtä kaikki. Entä huomenna?

Pinnari kerää pellon laidasta pieniä kiviä ja asettelee ne suureksi kysymysmerkiksi. Hän piirtää ukkovarpaalla viivan multaan, tarvitsee vain sen mitä tietää ja pysyy punaisen kaulahuivin kääreessä lämpimänä. Antaa rumien sanojen tuulla ohi.

Kahdeksanhenkisen perheen pannari on neliömetrin. Appelsiini ja valdelma hilloilevat sen paahtuneella pinnalla. Päivä ei ehdi vaihtua, kun pellillä on enää vain muisto Ahvenanmaasta. Lettu tietää, että seuraavaksi on sen vuoro.

Jännäri puretuttaa kynnet nysiksi, tuntuu kivistyksen ja oivalluksen aaltoiluna koko vartalossa. Miksi on draamaa annettu yhdelle elämälle enemmän kuin television tuoreimmissa, painomusteen pelmahduksissa, kuunnelmien kuminoissa. Uni antaa mainoskatkon lyhyistä sänkisistä hymyistä ennen uutta aamuista lukua.

Jäynää. Koholle kasvanut männyn juuri. Pimeässä ihmettelevä koivun pahka. Hiiren murustamat kirjainkeksit. Aukko metsässä peurojen nyhtämälle aukealle. Marjalude karhunsammalpalmun alla. Pikarijäkälä sateenvarjo väärinpäin. Luonto se vasta virnistää.

~ ~ ~

Kiitos, Maijja, jolta nämä sanat sain vastatuuleen. Saat omat viisi sanaasi, kun hihkaiset.

Tuulen silitys

2011-10-01T07:24:00.000Z

Kun on tuska nahassa, antaa sen olla. Olkoon se likellä niin kauan kuin on. Ja sitä ihmettä, kun hiven hiveneltä hellittää. Tuulen silitys kasvoilla saa minut vakuuttuneeksi, miten elämä soljuu juuri niin kuin sen pitääkin. Hetkeksikään en heittänyt luottamasta tapahtumisen merkitykseen. Annoin tuskalle sen tarvitseman ajan. Kuuntelin sisimpäni lyrinää. Tiesin, että se tietää. Annoin ajan kuluttaa. Tuulen silitys kasvoilla vain vahvistaa: Olen hyvässä kohdassa. Ympäristössä rahisee. Turha kipeä jää jälkeeni eikä pysy mukana. Se mikä on tärkeää, jää.

Se mikä on ollut totta ja mikä ei

2011-09-26T18:26:00.000Z

Jälkiä: Se mikä on ollut totta ja mikä ei.

Samalla kun vetäydyn varpuihini ja suljen hiljaa itseni - mitä ihmettä - komuaa ovista ja ikkunoista uusia ihmisiä, uusia kasvoja, uusia tiloja. Antakaa, antakaa minun köyröttää turvekaton rauhassa. Samalla kun tarvitsen itsekkäitä pyyhkäisyjä pinnoilleni, haluan tulla nähdyksi. On suututtava.

Aavistan jo sen partaan, jonka näkymää en tunne, mutta jonka tiedän varmasti olevan. Olen hissukseen, jotta huomaisin sen. Äärimmäistä keskittymistä ja rikkumatonta rauhaa.

Jäljet ovat: hylättyjä hetkiä, havisevia hahmoja, tuulen kahisuttamaa kuivaa lehteä kintereilläni. Hus! Ne tahtovat ja tarvitsevat, kuka mitäkin. On niin ihanaa olla tarvittu. Mutta entä sitä ilman? Jään jäljelle ja katson, mitä olen.

Viivyn väistymisen välitilassa ja tiedän, mitä teen. Katson jälkeeni, mistä tulin ja katson sinne, mistä en vielä mitään tiedä. Mikään ei muutu, ellen muutu.

Ollakseni totta etsiydyn paljauteen. Se mitä jää, olen minä.

Näkymätön kaikilla ilmansuunnilla

2011-09-26T04:33:00.001Z

Päästän käden irti kädestä,
seison jaloillani, maa kantaa minua.
Vesi valuu pitkin vartaloa, palelee, antaa myrskytä.

Luonto tietää.

Päästän irti tarpeettomista tarvitsevuuksista
kaikilla ilmansuunnilla.
Minua tarvitsevat ovat
pieninä pyörteinä ihollani.

Luonto tietää.

Kun päästän irti, siirryn syrjään.
Jää jälki,
jälkeeni jää
himmeitä hiutaleita, kimaltavia hippusia.

Tyhjä tila täyttyy
uudella.

Samaan aikaan
tulen itselleni
näkyväksi.

Ajallaan

2011-09-20T15:42:00.000Z

Kynsipuikkoja lautasella,
rohtumia ruusupenkissä,
kivistyksiä taskussa.

Aikoihin on aika elänyt,
hyviin aikoihin, hyviin aikeisiin.
Erehdyn, eheydyn.
Hyväksyn ehkän.

Vuoropuhelu hoitaa ihmistä,
sade huuhtelee ihoa,
pesee, virkistää, kirkastaa.

Asvalttikourussa virtaa näennäistä roskaa:
neulasia, terhoja, rupsahtaneita lehtiä ja
niiden pyörteessä soi tumma laulu,
joka kertoo sisuksieni lauhasta, rauhasta.

Talo

2011-09-17T19:21:00.000Z

Harmaa autius.
Riehaantuneen niityn povessa
tummansininen metsän laita,
vahvavartinen koivu, pihlajan jäkälä,
lumikon jäljet.

Uunin luukun raoista
          pilkkuu
                             kuuma oranssi.
Lattia narisee,
          paljas hirsi puhuu puuta.

Virkkuu koukkuu,
silmukka kiertyy,
tuli rätisee.

Tuuli pieksää
          sateen
                 ikkunan
                        loimuun.

Leipä, maito, vesi, pulla.
Olen kotona.

Kuva

2011-09-11T19:09:00.000Z

Pyyhkäiset huulipunaani,
kierität pitkin nurmikkoista mäkeä,
pidät lujasti kiinni,
suutelet suulle.

Katsomme toisimme
kiirehtimättä.

Musta piste

2011-09-08T18:51:00.000Z

Yksinäisyyden musta piste
levisi itkusta
kauniin harmaiksi raidoiksi,
joista punoin itselleni
lohtuisan ja kannattelevan
verkon.

Leikatut ja liimatut

2011-09-03T19:06:00.000Z

Lapsilta on leikattu saunan jälkeen kynnet. 24 koon jalassa on Mavalan Delhin punaista lakkaa jokaisessa kymmenessä varpaankynnessä. Yksi musta kynsi, mustelmia raajoissa, silkki-iho ja suomalaisella koivusampoolla pestyt suortuvat.

Minun hiukseni ovat leikatut. Hyppään myöhäiseen junaan, vaihdan monesti ja eräänä aamuna herään menneisyydessä. Aion ottaa sieltä valokuvia. I'll kiss my Kajaani first.

Tasapaksuus kyllästyttää. Junamatka leikkaa siitä sopivan palan irti. Pieni pysyy pienenä ja tavallinen silti tavallisena. Liike liimaa minut maisemaan ja antaa mennä.

Syys syksyttää

2011-09-03T06:11:00.000Z

Yö
unineen on
yksinäisen
valveen vaihtoehto.

Syksytys käperryttää viltin alle
veräjä kiinni.
Pikkiriikkisestä rakosesta
huutelen suloisia kuille,
joiden syliin halajan,
hetkelliseen hetkeen,
suutelemattomaan suudelmaan.

Runojen suoja

2011-08-30T10:00:00.000Z

Kätken tunteeni
runojen suojaan.

Kun yritän
puhua
tunteistani, on kuin mongertaisin
vieraalla kielellä.

Kolme kiveä taskussani

2011-08-29T18:17:00.001Z

Kolme kiveä on essuni taskussa.
Yksi sileä muistuttaa alkuäitiydestä: Rakasta, rakasta vaan. Kaikki on hyvin.
Yksi harmaa muistuttaa arjen poukkelehtivasta kaaoksesta, sattuman sanoittamasta onnesta, jossa minä ja lapset kierimme toisiimme kietoutuen ja toisistamme irralleen purkautuen, vimmatun hiljaa, jonnekin.
Yksi rosoinen muistuttaa matkahuollosta, jonka kautta lapset tulevat maailmaan, saavat eväänsä ja lähtevät.

Nyt minulla on nämä kivet aarteinani, tunnen ne ja niiden voiman.
Olen kiitollinen niistä. Sain ne lahjaksi. En olisi niitä itse löytänyt.

Kolme kiveä taskussani sanovat:
Mieli pitenee, syli avartuu, tunne saa virrata lävitseni, huuhtoa sisintäni.
Muutun, muovaudun ja hengitän
keveämmin.

Kiitos ihmeellisille naisille, joila nämä kivet sain lahjaksi.
Ne aarteilevat matkallani.

Ymmärrettäviä yhteyksiä

2011-08-28T07:28:00.000Z

Tunnen kaikkialla.
Selittämättömät yhteydet joihinkin paikkoihin.
Tiedon sellaisten paikkojen olemassaolosta,
joissa en ole kuunaan käynyt.
Tiedon siitä, että kuulun johonkin.
Ymmärryksen siitä, kun olen jossain kotonani.
Maan kutsun ja puiden puheen.
Poissaolevan läsnäolon.
Tässä olevan kipeyden.

Luulin lukevani jostain, miten elämässä tärkeintä on perhe,
enkä löytänyt kyseistä teksitä koskaan sieltä, mistä sen luin.
Olin itselleni hiljaa puhunut.

Että näkisin, vaikka se on niin pieni ja
silti niin tähdellinen ja niin olennainen osa suurta.

Metsä meitä syleilköön!

Aukealla

2011-08-26T18:57:00.000Z

Piparini rakkahani, kuni aika muuttuu ja muuttaa.
Ennen olin runon kanssa reunalla,
nyt runotta ja kaamea aukko kaverina.

Annan ajan muuttua ja minun.
Aika ennen näitä maita oli toisenlainen,
kuin risainen räsymatto, mutta niin rakkaaksi käynyt.

Nyt
on toisin. Tiesin,
että niin olisi, vaan aina ainutkertaisesti huokaisuttaa se, miltä toisinoleminen lopulta tuntuu.

Ilotta ja lemmettä, ei.
Mutta vailla hahmotonta aikaa,
hämäriä rajoja ja rakkauksieni rutistusta.
Luopumisia yhdestä ja toisesta, tieten tahtoen,
kun sisäinen rauha etsityttää itseään levosta, vain siitä.

Väliaikaista, väliaikaista
ja monen hyvän oppimista, taas.

Väsymys lakaisee levon hevonkuuseen,
asiat hoituvat kuin itsestään.
Iloa ei sanoista oikein tirise.
Tämä aika pakottaa galoppeeraamaan
tyhjän perässä,
sujuvasti solahtaen.

On asioita, kuten maapallo
ja lasten kasvun havainnointi.
On asioita kuten sujuva arki,
mistä oman hännän nosto.
On hyvin vähänlaisesti
hyvin omituisia lyhyitä tuokiota
ihmisten kanssa, joiden kanssa jakoi avaruuden.

On paljon yksinäisyyttä,
vähän aikaa,
vähän unta,
vähän aineellista puutetta.

Aukealla on hiljaista ja tuulee.

Maapallo ei kestä meitä

2011-08-16T09:04:00.000Z

Musta jalanjälkeni
jaksaa vaivoin kertoa,
ettei maapallo kestä meitä enää.
Olemme jo eläneet yli luonnon.
Olemme juuri ohittaneet onnellisuusrajan.
Emme voi jatkaa yhdessä näin.

Kun painan korvani maahan,
kuulen maapallon huutavan.

Maailma loppuu
meidän silmiemme alla.

Kolme kiitollisena kuultua

2011-08-14T16:45:00.000Z

Ihmisten asioista
on puhuttava ja kirjoitettava
ymmärrettävällä kielellä.

***

Kaikki mitä teemme luonnolle,
teemme myös itsellemme.

***

Älä ota vastuuta toisten tunteista,
heillä on oikeus tuntea omat tunteensa.

Olisin koivu

2011-08-14T07:31:00.000Z

Tänään olisin koivu,
hentona, mutta päättäväisenä kasvanut.
Keväällä hurmaavan tuore,
kesällä elämästä kylläinen,
syksyllä siemeniään hiljakseen sadehtiva,
talvella kinoksessa paljas.

Saattaisin voida tahtoa olla pihlaja,
huumaavan tuoksuisine pitsisine kukkineen,
valloittavan kirpeine marjoineen,
jotka loistavat pimeässä,
hurjine väreineen,
kylmässäkin notkeana.

Saattaisin tahtoa lehmuksen pitkää ikää,
polveilevaa kaarnaa nahkakseni,
valtavaa satavuotiasta runkoa,
joka suojaa ja turvaa,
soivaa lehvästöä.

Olen koivu.
Tavallinen ja tyyni.
Aina.

Pintaa ja sisusta

2011-08-05T16:11:00.001Z

Tytär syöttää muovailuvahaa bakuganille.
Pojalla on päiväuneton pahkurasarvi otsassa.
Hiki hiuksissa, polvet naarmuilla, into poskissa,
nälkä nahassa, jano sisimmässä, irtaantumisen häivä iholla,
yöuni painavana pienissä olennoissa.

Äidin mustelmat himmenevät ja otsa on kirkas.
Millaista on tuntea olevansa taas tervetullut joukkoon,
muotonsa muuttaneena, minempänä,
elämän kolhimana ja koulimana,
tarmokkaana ja ilon kilkattamana!

Ja lapset kasvavat ja kulkevat jälkiään jättäen,
kuljemme yhtä matkaa, vaikka enemmän irrallaan.
Elämä tapahtuu, keinuttaa ja kannattelee.

Sisukseni on pettua,
kaarnani pehmeää,
juuret liikkuvat.

Taipuilen.

Ajan rajalla

2011-07-30T06:39:00.001Z

Punaisia, keltaisia, mustia, sinisiä, vihreitä, valkeita. Harmaita, violetteja, läpinäkyviä, kimaltavia. Hämmennän, haistan ja järjestelen ajatuksia. Kokoan harmonisen paketin kullekin ystävälle ja kietaisen karkealla langalla nipuksi. Ne kertovat helisten siitä, mikä pelottaa ja siitä mikä synnyttää onnen.

Entä jos lapset katoavat. Entä jos työ tuntuu merkityksettömältä.
Lapset ovat eloisia ja elämänkipeitä. Merkityksellisen työn ovi on jo raollaan.
Minä olen riittävä itselleni.
Elämä on hyvää.

Viilenee. Kuulen lepässä loppukesän. Silitän paidan, kalastan valkoisella verholla valoa varastoon, tuikkaan ruohon suutelemat varpaat avokkaaseen.

Ajan raja onkin loiva, loiva, loiva.

Parsimatonta

2011-07-29T06:00:00.000Z

Aika koskettaa
kudetta,
jättää jälkiä, kuluttaa
hyvin.

Ystävyyteemme ei tullut reikää
vaan kude kului niin ohueksi
että näkee läpi.

Sitä haurautta ei
ole harsiminen.
Niin henkevää lankaa
ja neulaa ei ole.

Säilytän säikeet
rahisevassa vasussa
ja muistelen sinua.
Joskus.

Yötaivas on keltainen ja päivä ennen sitä

2011-07-28T20:33:00.000Z

Kello 6: Tyttäreni herää, huomenta.
Kello 7: Luemme aamusatuja.
Kello 8: Aamupalaksi on kahvia, maitoa, mysliä ja paahtoleipää. Poikani herää.
Kello 9: Odotamme pihan entisiä asukkaita kylään hiekkalaatikon laidalla kuumottovassa auringossa.
Kello 10: Sitä lasten ja puheen määrää, iloa ja kuulumisien jakamista - suurta ja virtaavaa
Kello 11: Lapset ja aikuiset aterioivat äänekkäästi kiinalaista lähiravintolassa.
Kello 12: Muruseni lähtevät isänsä kanssa toisaalle, asvaltti on kuuma - ja taivas.
Kello 13: Täytän pyykki- ja tiskikoneet, huhhailen tyhjissä ja hiljaisissa huoneissa, ikävöin.
Kello 14: Rovehdin dyykattuja nappeja.
Kello 15: Tapaan ystäviä uuden syntymättömän laulu- ja runoproduktion synnytysonnessa.
Kello 16: Ostan äänikirjan ja pokkarin kirjakaupantädin vastustuksesta huolimatta.
Kello 17: Ostan myös muistikirjan ja lapselle sukkia. Ravitsen itseni omatekoisella kasvispadalla.
Kello 18: Runon ystävät turisevat kuumentuneella nurmella patsaan pötikän kapeassa varjossa.
Kello 19: Puhelu kertoo pojalla olevan nokkosrokon. Päätämme tehdä paljon hyvää runolla.
Kello 20: Viini viilentää iltaa terassilla.
Kello 21: Ensimmäinen ystävä lähtee kotiin.
Kello 22: Naurattaa.
Kello 23: Haukottaa.
Kello 24: Taivas on yhtä keltainen kuin pakkaspäivänä.

Ymmärrän

2011-07-22T20:21:00.003Z

Eläminen
tuntuu niin paljolta
hyvältä
että sattuu.

Lasten nahinat ja kitinät,
rakkauden teot ja rakkauden sanat.
Toistemme ymmärtämisen yrittäminen ja
hetki, se ihan lyhyt oivalluksen hetki,
kun se tapahtuu.

Kaveri sai tietää tulleensa isäksi:
Suurin onni ja suru samassa,
kun ei tiedä edes, millä paikkakunnalla lapsi syntyi.

Suru siitä, että rakastaa elämäänsä,
yksin,
ja että lapset elävät sitäkin elämää,
tiennevätkökään muusta.

Tieto siitä, että se mitä rakastaa,
on rajallista.

Elämän rakastamista ja siitä luopumista.

Aika on muistoja,
muistot ovat aikaa.
Aika kuluu, tulee aukko,
aika vain on ja minä luovun siitä.
Aukko täyttyy muistolla.

Ruumiin muisti

2011-07-21T19:56:00.000Z

Mielikuva työn painaumasta palautuu hartioilleni
ja riittämättömän levon repivyys
saa sydämen tolaltaan.
Kuviteltu migreeni
poraa kallon läpi nyrkinmentävän reiän.
Entiseen työhön palaaminen
tuntuu kuin palaisi entiseen,
kaikkeen josta on päässyt irti.

Tunne vapaasti hengittävästä arjesta
ja ihmiselle ominaisesta liikkuvuudesta
on tehnyt uusia muistoja ruumiiseeni.
Pidän niistä.

Hyppään ja saan harsopoudasta kiinni.
Vapaudun painosta.

Tässä ja tästä

2011-07-16T11:46:00.000Z

Kaveri kirjoitti listaa kaikesta siitä, mitä ei ollut vielä eläessään tehnyt. Ajatus houkuttelee kirjoittamaan näkyväksi, mihin on itsellä ryhtyminen, ennen kuin henki kevyesti irtoaa ruumiista.

Mitä aion tehdä vielä eläessäni:
-tanssia
-mennä naimisiin
-julkaista kirjoja
-asua vanhassa viisaassa talossa
-kasvattaa maassa yrttejä, juureksia, marjoja, hedelmiä
-työskennellä opettajana
-esiintyä laulaen ja soittaen
-maalata seiniä, kuvia ja maisemia
-kasvaa tyynemmäksi
-oppia hillitsemään itseäni
-rakastaa niin että palkeet natisee
-luistella ja hiihtää
-antaa vanhempien vanhentua
-oppia keittämään pottupuuroa
...

Lyhyesti

2011-07-16T07:57:00.001Z

Elämä on kehää.

Elä häpeilemättä.
Riittää,
että on läsnä ja
käyttää lahjojaan.

Haukipulla. Sellaistakin ruokaa on.

Lausunnan harrastaminen on
raakilemaisuuden hyväksymistä.

Sateella
ole aurinko.

Lopetan
ennen kuin
unohdan
lisää.

Raapaisu

2011-07-15T17:57:00.004Z

Rakkauden ryppy
Arjen arpi
Naurun naarmu
Valon jälki
Onnen railo

Kiviseinä

2011-07-15T17:57:00.001Z

Aika halkeilee. Palaset
ovat kuin olisivat aina olleet
ja silti
ehtivät viipyillen
kertoa omin sanoin
sammalen rakkaudesta.

Masto

2011-07-15T17:56:00.000Z

Erivärisistä risteyksistä
elämä letittää
aikaa.

Arjen runollisuus, osa 5

2011-07-14T19:10:00.001Z

-Hyvää yötä, äiti.
-Hyvää yötä, rakas.
-Paljonko on viiskyt plus viis?
-Viiskytviis.
-Entä viiskyt plus viiskyt?
-Sata.
-Hmm.
-Hyvää yötä.

Sitten tytär oksentaa viisi kertaa tunnissa.
Huuhtelen viidesti hänen kasvonsa ja hiuksensa,
vaihdan viidet lakanat,
lohdutan luottavaisena ja
kirjoitan välillä runoa.

Runo punoutuu ajassa, kietoo ihmisiä

2011-07-13T19:46:00.001Z

On syyskesä neljä vuotta sitten. Katariina ja Anna ovat ripustaneet rannan vaahteraan runoja. Poikani kiskaisee sattumanvaraisen runonlehden puusta ja Katariina lukee sen hänelle. Pieni kuuntelee ja kätkee runon mukaansa. Syyskesällä pitäisi nähdä, on niin kirkasta. Näin silloinkin enemmän kuin halusin.

Lehti pyörii meillä vuosikaudet, kunnes löydettyäni sen taas liimaan melkein kahtia revenneet kappaleet yhteen ja läiskäisen seinään. On se niin hyvä runo.

Tänä kesänä harjoittelen kylpyhuoneen peilin kanssa runoesitystä. "Kun kasvaa ihmiseksi, täytyy kokeilla, onko peltisiivet kalalokeilla ja minkälaisin siivin lentää valtameren suola..." Pääni kääntyy ja hätkähdän, kun kaakeliseinältä tervehtii se sama "Taikatakin arkipuhe ihmiseksi kasvamisesta", Ilpo Tiihonen.

Esitykseni on hyvä ja minä iloissani. Kuluu viisi päivää. Istun maanantaiaamuna penkillä odottamassa kirjaston aukeamista. Tulee Katariina. Emme ole tavanneet vuosiin. Puhelemme, millaista elämä on ollut, ihmettelemme. Muistelemme, milloin olemme tavanneet ja mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua. On liikuttavaa ja läheistä. "Täytyy koetella ja koskea, katsella ja haistella, täytyy multaan painaa poskea ja vettä maistella. Vasta silloin tietää, millaisessa maailmassa täytyy asua."

Lausun runon vuorostani hänelle. Elämä on kiertyvää aikaa. Aika on muistoja. "Ja joka hetki syntyy jotain, joka muuttaa maailmaa".

Hell-että, hull-uutta

2011-07-10T20:29:00.001Z

Onnettavaa pakahdusta, järjetöntä jännitystä, hell-että, hull-uutta, vartalon ja sanan taipuisuutta, iloisaa hurmosta, offia, koffia, ihmisyyden ilmennystä, suloisaa tapahtumattomuutta, ajan halkeamaa, rajojen käyntiä, henkilökohtaisen jakamista, Kajaanin flirttiä, tajuttomia tilanteita ja ylitettyjä odottamattomuuksia, kipinäisiä läheisyyksiä. Runo tuo rakastajansa toisilleen, mistä kiitos pihkailee iholla. Maa, ilma ja kaikkeus jäivät kuin jäivätkin iloisesti vinksalleen.

Ilpo Tiihosen hius

2011-07-08T15:47:00.000Z

Runo on kaikkialla: kaduilla, keittiöissä,
leivässä, nostokurjessa, hiessä.

Tänään näin, kuinka
Ilpo Tiihosen päästä irtosi hius,
joka leijaili valokeilassa.

Onni, taas

2011-07-06T05:26:00.003Z

Oli ennen onnimanni.
Nykyäänkin on onni.
Sama onni, eri maailma.

Suden aika

2011-07-05T20:15:00.001Z

Ennen kuin yöaurinko pani maate, se heijasteli pikkurillin punaisessa lakassa. Vieras kieli soljui ja solahteli kauniimpana kuin sulava lumi, otti paikkansa sanoissa, asettui minuun. Taivaalle maalautui lämpimiä. Äänet maalasivat maalle multaisia kuvia, jotka tuntuivat kodilta.

Pylvään vartija

2011-07-05T12:07:00.000Z

Nuhruinen seisoo vilinästä syrjässä.
Odottaa.
Vihellellen teippaan runon pylvääseen.

Nuhruinen jakaa teippauslupia
pylvään varjossa ja
aikoo repiä runon saman tien.
Ettei joku muu ehtisi, koska
hänen pitäisi lakaista silppu.

Pylvään vartijan paikka on
pylvään varjossa.

Kutsun nuhruisen runolle.
Hän jää nauramaan epäluuloisena.

Taksissa haisee hyvälle

2011-06-30T18:12:00.000Z

Taksissa haisee hyvälle,
miehelle ja nahkalle.
Taksia ajaa kitaristirötkäle,
laulaa stemmoja
ohituskaistalle.

Taksissa paukkuu purkka ja jatsi,
takapenkillä on nihkeä tatsi,
jos turvaistuin on liian pieni
ja varpaassa kasvaa korvasieni.

(Omistettu niille, jotka matkaavat kohti Kajaanin runoviikkoa
ja niille, jotka matkaavat runon kanssa aamusta aamuun
eivätkä mahda riimien ruville mitään).

Kesäyön oranssi

2011-06-27T12:23:00.000Z

Voi kesäyö, minkä minulle teet! Soluttaudut oranssine aaltoinesi, empimättömine sadekuuroinesi minun sisäiseen rytmiini ja sotket sen. Nukuttaisit minut, puhaltaisit hiuksiini yksinkertaista iltatuulta, jotta unen kuvat uskaltautuisivat likelle sammuttamaan tämänkin päivän.

Elämän kesä on juuri nyt

2011-06-15T05:42:00.000Z

Varhain ja myöhään varjoissa
hiipivät pihkaiset jalkapohjat.

Aitan aamuilmassa
on ummehtunutta ikiaikaisuutta,
nimeämätön tuttuus
heräämisen ja nukahtamisen hetkellä.

Voikukan hahtuvat
hyppivät haikeina ilmassa,
apilasilpussa on pellon tuoksu.

Teen muiston
lasten käsikätisestä kävelystä.
Ja hengitän tämänaikaista
jotain suurta.

Syntymäpäiväpuhe

2011-06-05T10:23:00.002Z

Kesänä, jolloin synnyin, oli helle ja lakkasato suuri. Tämä päivä on kaunis ja tuulinen. Koivun lehdet soivat kahisten. Mustikat vasta ojentavat kukkiaan.

Kiitos ystävät, että tulitte. Kiitos, että olette. Sadekuuron huuhtomassa valossa olimme me: oli lahjaksi laulettu laulu, oli runo ja satu, oli luonnonkukkia, villaa, sitruunaa, yrttejä, raparperia, vadelmia, mansikoita, ruista, sushia, tummaa suklaata, värähdyttävää Louhisaaren juomaa, kuplia, pakkasen kylmää viinaa. Oli pakahtuneet tissit, suonenvetoja, erilaisissa vaiheissa olevaa rakkautta.

Tässä on onni. Näissä eväissä, näissä ulottuvuuksissa, todellisuuden kerroksissa. Elämännälkä murisuttaa sielua entisestään.

Oli paljon puhetta, naurua, muisteluita, elämän onnen huokaisuja: Saat sen mistä luovut, tee elämässä niitä asioita joista pidät, pyöräile tuulta päin. Nauti asioista etukäteen, aikana ja jälkeen. Onnen määrä riippuu siitä, miten moninkertaisessa todellisuudessa elää. Olemme viisaita ja kauniita naisia. Mikä lahja elämältä, että tunnen teidät, ystäväni.

Kuukauden kuluttua kohtaamme kuukautisissa, yhtenä iltana klo 22. Nähdään, rakkaat! Ja sillä välin heittäydytään pitkäkseen katsomaan pilvien liikettä. Tuulee ja kesä on tullut huoneeseen.

Tuomen alla tuulella

2011-05-26T12:09:00.002Z

Tuomen alla
tuulella sataa
kesän toivo
kasvoille.

Ystävän tuska
hipaisee,
herkkä hippa
itkettää.

Yksinäisiä on
risteyksissä,
joista tuuli tahtoo
mennä läpi.

Leijun puuskissa
uuteen lumeen,
onni ja vaisto käsissä,
mitään tietämättä,
luotan.

Toukokuu loppuu

2011-05-22T18:38:00.001Z

Poudasta satelee duurihiutaleita,
lempileinikit huojuu.
Kärpänen laulaa aariaa
pitsiverhossa.

Villapipo valuu silmille.
Silmukan rakosista tuulee.

Se kuuluu lehtipuissa,
hiekan narske lasten suissa,
uni onneilee kesän kuissa.

Korkkaamme koivun

2011-05-22T07:10:00.000Z

Synnyin yhtenä sunnuntaina.
Pidin heti ajasta,
matkasin koko vuorokauden.
Nyttemmin
olen jo hyvin kauan
kuvitellut
kokenut
luullut
tuntenut
olevani neljäkymmentä.
Olen vasta vuotta vaille.
Ystävät tulevat koolle.
Korkkaamme koivun.

Että saanko?

2011-05-21T13:57:00.002Z

Kato, äiti! Auta! Saanko? Tule heti!
Unikissa on hukassa, peti sen veti.
Multaiset polvet, hiekkasilmät tiskaa,
huojuva astiatorni koneeseen viskaa,
keitä potut, paista kalat, pilko, anna,
puhalla mustelma, paranna pipi,
äidin sielulla on hiki,
särkynyt ajatus vuoteeseen kanna.

Parsi, pyyhi! Milloin? Miksi?
Riidat solmi, suojele,
hali, syli, turva, hymy,
kiitos, anteeksi, raja varjele.
Saanko ikinä hetken rauhaa,
mistä ammennan onnennauhaa?

Rytmi on epä, riimi ontuu,
äiti ei näe, sielu lupsaa,
hermosäie vinkuu,
purkkatöllönen takkutukassa
roikkuu...

Lakaise, luutua, lue, leiki,
liimaa, lohduta, laastaroi,
solmi rauha, selvitä solmu,
keksi, luovi, älä huuda.
Voi pullapitkossa unelmoi.

Lapsi nuolee lautasen.
Onni oli uudessa perunassa,
voissa, nokkosletussa ilo,
vattuhillossa.
Pihaleikissä, saunassa,
avarassa luonnossa.

Äiti, leikitäänkö?
Mä odotan tässä.
Mä rakastan sua.
Minäkin sinua ja sinua.

Vajavainen

2011-05-16T20:14:00.001Z

Kaukaa ruoho näyttää kulottuneelta. Lähempää vihreä näkyy. Vaalean puutalon kulmassa pihlaja kärkkyy peippoa oksalleen. Hiukset tuuli lennättää poskilleni. Katseesta arvaisi, miten vajavainen on päiväni kulku, joka ainoan päivän. Armoton, sillä yksinäisyys on peruuttamatonta. Ja samalla juuri niin onnellinen kuin voi ihminen itsensä kanssa olla. Kipeät ruhjeet arpeutuvat. Kaikki on mahdollista. Uudet omat rajat piirrettynä, lempiväreillä, paikoin ohuemmalla, paikoin kiivaammin. Uudet rajat avattuina, höllennettyinä, olemattomina. Taas näen, minne olen menossa. Siitä se ohitse pompahteleva onnen hetki syntyy ja silloin se tuntuu. Tänne olen ollut menossa lapsesta saakka, räsymaton raidoissa ja maton laidalta hypäten, vajalle, mistä pääsee kaikkialle.

Sinä se olit, rakkaani

2011-05-13T18:36:00.001Z

Omistettu Jarkolle

Luonnontietäjä sanoisi: Käppyrä nousi kohtisuoraan, eteni kierteellä ja loiveni hieman yläilmoissa.
Kasvatustietäjä sanoisi: He kulkivat yhtä matkaa eikä sanaakaan tarvinnut sanoa.
Numerotietäjä sanoisi: Heissä oli kaksi yhdessä, yhdessä yksi.
Tähtitietäjä sanoisi: Heillä oli yhteys, jossa aika ja ikuisuus virtasi heidän lävitseen.
Ihmistietäjä sanoisi: Oli niin paljon sanoiksi puettua rakkautta, että se kiertyisi välkehtiväksi nauhaksi päiväntasaajan ympäri.
Ystävät sanoivat: Tulee tilaa uudelle, uudelle ajalle.
Me sanomme toisillemme: Olet rakas. Olet uskomaton. Olet ihme.
Sanomme: Kohtasimme liian aikaisin. Olet aina sydämessäni. Nähdään.